se vielä ujostelee, käärii maisemaa usvaan,
yrittää kätkeä tammen kullanruskeat pikkuoksat, kypsyvät terhot
vaimeana herää kaupunki sunnuntaihin
oi suloiset sumuaamut! hyräillen sivelevät sielua
ja pihanurmen kylmä kaste
herättää varpaat!
Äitimuorini levännyt tuonilmaisessa unessaan jo hyvinkin viisitoista vuotta, taivallettuaan tässä maailmassa 96 vuoden kunnioitettavan pitkän elontien. Tänään pesin koneellisen valkopyykkiä, jossa mukana pyöri pari ihanaa käsin virkatuin pitsein viimeisteltyä pellavalakanaa, pellavapyyhkeitä ja pari ikivanhaa tyynyliinaa, joita on ollut erityisen ihana pitää hellekesinä tyynynsä suojana. Niissäkin äidin askartelemaa revinnäistyötä ja nimikirjaimet, joista käy ilmi, että ovat kapioarkusta saakka mukana kulkeneet ja aikanaan päätyneet tyttären vaatehuoneen liinavaatehyllylle ja perheen käyttöön. Tytär on hänkin ehtinyt eläkevuosiensa hyvää tekevään rytmiin jo sopeutua.
Tänään sitten oli se päivä, kun viimeiset kaksi äidiltä perityistä tyynyliinoista hajosivat pesussa kuin yhteisestä sopimuksesta. Kunnioitan niiden sitkeää halua olla mukana sukupolvien ketjussa. Pahoittelen vilpittömästi, että ne joutuvat kestämään lumpun kohtalon, enkä tule edes tietämään missä niiden loppusijoituspaikka sijaitsee. Kiitos, Äiti.
Miten hyvää tekikään pyhäisenä aamuna juodun aamukahvin mukavasti lämmittäessä vajota yöpaidassa nojatuoliin ja etsiä Arenasta suorana lähetetty messu Etelä-Karjalan kauniista maisemista. Rautjärveläisiä järkyttänyt vanhan puukirkon tuhopoltto vei v. 2022 seurakunnalta kodin. Nyt saimme mekin osallistua seurakunnan ilojuhlaan kauniissa uudessa kirkossa, jonka Mikkelin hiippakunnan tuore piispa Mari Parkkinen vihki jumalanpalveluskäyttöön.
Uusi kirkko seisoo toivon ja uskon merkkinä entisen paikalla. Rakennus on siro kuin koru. Alttaritauluna on ikkunan takana aukeava mitä kaunein järvimaisema, joka tulee elämään vuodenaikojen mukana. Sen yläpuolelle on nostettu vanhan kirkon palaneista seinälaudoista muodostettu risti. Sisälle juhlamessuun mahtui piispan, työntekijöiden ja ohjelmasuorittajien, kuoron ja kutsuvieraiden lisäksi vain pieni määrä seurakuntalaisia, ulkona istui runsaasti väkeä striimattua lähetystä katsomassa. Monet kauniit, arvokkaat kansallispuvut seurakuntalaisten yllä värittivät näkymää sekä sisällä että ulkona.
Ajattelin siinä hetkessä, että tässä maassa on onneksi yhä sukupolvia, joille kirkko on rakas ja tärkeä yhteisöllisen uskon koti. Jos ei niin olisi, missä olisi tukemme ja toivomme elämän merkittävissä murroskohdissa? Kuka kuulisi hätämme elämänkriisien, sairauden ja kuoleman kohdatessa?
- No jopas on – peijakkaan konstikas… oon sentään vuosikymmenet tällä aineella siivoushommat kotona hoitanut harva se viikko, mutta tähän nyt tyssäsi. Siinä sitä on kehitys taas karannut laukalle keksijän korvien välistä … kun ei tavan ihminen saa enää tolkkua tolupullosta että mistä se pissii…
Mummo oli havainnut tolupullon tyhjentyneen, riittoisa ja kelpo siivoustoimen apuri tuo oli ollutkin, mutta eihän mikään iän kaiken. Oli isossa kaupassa käydessään löytänyt samanmerkkisen suihkupullon ja tullut tyytyväisenä kotio. Vaan annas olla, jahka siivouspäivä koitti. Jotenkin erilainen se pullo oli, kun ei siitä normaalisti alkanut suihketta tulla, vaikka mummo oli jo mielestään saanut räplättyä oudonmallisen lukonkin auki. Mutta ei tule suihketta, ei. Oikein piti lukulasit ottaa nenälle ja istua tutkimaan käyttöohjetta.
- On se kumma. Kuvista ei saa mitään tolkkua ja niin pienipränttistä tekstiä on pullonkyljessä, että tuskin suurennuslasillakaan selvää saa, ärisee Mummo. – Mitä himskattia tämä ees tarkottaa? Onko tässä taas joku tekoäly ollu asialla, kun ei ohjeessa ole päätä eikä häntää!
Pissismummon Talonmies, tuo oiva koti-insinööri ymmärsi tulla paikalle lievää noitumista kuultuaan. Mulkoili ohjetta jonkin aikaa, käänteli pulloa tovin puoleen ja toiseen, ymmärsi kohta kääntää oikeaa nokka-osaa 180 astetta oikeaan suuntaan ja kas! jo löytyi suihketta.
Vähän kyllä oli Mummolla nolo olo – ei kyllä mokomaa propleemaa ole ennen vastaan tullut siivousainepullojen markkinoilla. Onko nyt laitaa kehittää pesuaineen pullo sellaisille kierteille, ettei tuo aukene ilman insinöörin tutkintoa? Ei tasan ole. Jotain rajaa!
en enää tunnista tätä aikaa omakseni. vaikka tuntuu kuin olisin eksynyt johonkin toiseen aikaan, jonka ehkä aavistin tulevan, mutta en ihan tällä rytinällä ja tältä tuntuvana. vaikka hämmennyksen tunne kasvaa, kun lukee päivittäin ajan ilmiöistä ja signaaleista. vaikka tuntuu kuin maailman vallanpitäjät eläisivät linnakkeissaan ihan toisessa todellisuudessa kuin maailmamme ihmiset, eikä yhteisen maailmamme asioiden laita ei ole missään eikä kenenkään hallussa.
silti
me soljumme elämämme virtaa säpsähdellen eteen ryöpsähtäviä ja päälle kaatuvia ongelmia, joihin kenelläkään ei ole ratkaisua. silti itsekin hengittelen vapaasti kotini viileää rauhaa tietoisena maailman monenlaisista kipupisteistä, helteisistä sotatantereista, niiden aiheuttamasta hävityksestä ja inhimillisestä kärsimyksestä – sillä juuri nyt se ei koske minua eikä rakkaitani.
ellei
minulla olisi lohdun lähteitäni, ehtymättömiä, tunnelmista riippumattomia toivon ja valon säteitä, miten jaksaisin. yhä löydän uusia kirjoja, joilla on sanottavaa. yhä musiikki elää minulle ja luo lohdun maisemaa todellisuuden keskelle. yhä on ihmisiä, joiden kanssa löydän yhteyden, jossa ei ruokita epätoivoa, eikä etsitä syyllisiä kulloisestakin tilanteesta riippumatta. yhä luonto, sen ehtymätöntä kauneutta luova ja uudistava henki, on minulle toivon ankkuri.
Ystäväni Soffi tykkää sanoa tätä kuukautta elämänkuuksi. Mistä johtuneekin, mutta kun syntymäkuu vaihtuu elämänkuuksi, tuntuu aina kuin lehti kääntyisi isossa kirjassa, avaisi uuden jakson kohti tulevaisuutta. Joskus muinoin siinä oli jo valmistautumista koulun alkuun, sitten paluuta opiskelujen tai työn pariin kesäloman jälkeen. Oli sekin vuosi, kun lomakuukausi osui sopivasti elämänkuuhun, kun järjestelimme hääjuhlaa, joka aloitti todella ihan uuden vaiheen meidän kahden elämässä.
Miten sattuikin Toinen nyt lainaamaan kirjastosta nostalgisen elokuvan The Sound of Music, jonka kuun vaihtuessa katselimme. Oi, miten lempeästi se puhalsi pölyt opiskeluaikojen muistoista, joissa 1965 valmistunut uutuusmusikaali pyöri vuosia Stadin leffateattereissa ja kävin liikutuksesta kyynelehtien sen katsomassa yhä uudelleen ja taas. Jokin uusi vaihe elämässä alkoi avautua sen tarinan ja ihanien laulujen myötä. Elämänkuu!
tulisen helleviikon jälkeen aamuyöllä auringonnousun aikaan tekoäly yrittää virkistää kirjoittimensa avaajaa huurteisella merikuvalla. kumma kun se ei paahteisten päivien kypsyttämää sieluntilaa kohenna, sen sijaan puolen tunnin haahuilu yöpaidassa kasteluletkun kanssa ihanassa viileydessä saa ihmisen melkein hurmioon: hyvää huomenta pihakukat, tässä maljanne! oi tammi, elämämme ankkuripuu, kiitos yön suojasta ja päivän varjosta! ja pensaat, anteliaasta syvänvihreästä pehmeydestänne!
aamuyön puutarhatonttuilu virkistää kokonaisvaltaisemmin kuin huoneisiin viileyttä kehräävä ilmastointi. on ihmeellistä nähdä aamuvalon syntyhehku puistometsän tumman pitsin takaisessa avaruudessa. sielu häikäistyy aamu aamulta, juo kyllikseen valon maljasta, yhtyy elämän lauluun. ja huomenna, ehkä jo huomenna saderintama käy armahtaen ylitsemme…
ps tämän kirjoitin tänään viiden aikaan aamulla. jo ennen puolta päivää ukkonen kaatoi sadetta saaveittain pihaan. sitäkö ihan saa, mitä tilaa?
halusin sinne ja toinenkin halusi. esikoinenkin tahtoi, kun hänellä mahdollisuus oli, tulla ajamaan reilut neljäsataa kilometriä eestaas. ei meistä olisi ollut keskenämme, ei enää. matkan varrella kahvipaussi ja tuliaisiksi kassillinen raparperimehupulloja ja -hilloketta. toisen kotikaupungin torilla taas pysähdys, sieltä mansikoita mukaan. viimein ’savonmuan’ puolelle koukkaava tie, joka käärmeen tavoin kiemuroi metsän halki vuoroin ylä- ja alamäkeä perille etelä-karjalaan. kummipojan perheen iloinen vastaanottokomitea pyrähti talosta pihalle, kun siihen kurvattiin. vuosien väliaika oli kumuloinut ikävää, joka siinä hetkessä täyttyi. vihdoinkin! vielä!
kahden yön ja kolmen päivän intensiivinen tunnemyrsky kohtaamisineen, lapsuuskoti ja sen ikivanha pihapuu ja räystään alla pesivät pääskyset. naapurissa valoisalla mäellä vanha syntymäkoti, jossa leikkiserkkuni ja isoveljeni kanssa vielä kerran muistelimme varhaisia vuosiamme sukuperheessä. pyhäaamuna kuljin yksin avaran, keltaisena hehkuvan rypsipeltoaukean piennarta ja tuttua metsätietä järven rantaan. tervehdin kulkiessani kaikki syntymäkuuni kukat sekä erityisellä rakkaudella vielä maariankämmekät ja talvikit (oi, ne ovat odottaneet minua!) – ei niitä muilla elämäni poluilla ole vastaan tullutkaan.
liikutuksen vuo on ehtymätön! kauniisti kyyneleet huuhtelevat ikävän rippeet, tasaannuttavat tunnemyrskyn. kotimatkalla poikkeamme vielä emojemme ja taattojemme haudoilla. esikoinen palauttaa meidät lähtöpisteeseen, joka oli hänen kotipihansa, purkaa romppeensa siihen ja jää vilkuttamaan. kohta kannamme mekin kassejamme taas oman kodin ovesta sisään. tunnen siinä hetkessä syvästi kotiinpaluun onnen: voida tulla omin jaloin omaan kotiin, joka on odottanut meitä kahta paikoiltaan hievahtamatta, vaikka oma sielu olisi matkoillaan minkä myrskyn läpi käynyt. äsken eletyn syntymäpäivän ruusut hehkuivat yhä kristallimaljassaan ja hiljaisissa huoneissa lepäsi tuttu rauha. kotona!
*runot
Outi-Illusia Parviainen Olen niitty, odotan Aviador 2025
Kiinnostavan runoilijapersoonan (s. 1979) uutuuskokoelma lapsettomuuden monista erilaisista todellisuuksista. – Riipaisevia runoja.
Anna syliini edes joku / kova muovinukke tai vaikka kaurapussi // Kun puristan sitä rintaani vasten / muuttuu kaukana oranssi kivi palavaksi toivoksi / koillistuuli puhkaisee ikkunan
*
En saa olla mummo / – – – / En uskalla toivoa ääneen / että minun puussani oksat, / hänen puussaan. meidän sukumme juurakko. / Joskus sen on päätyttävä, sanoo joku / Jotkut asiat eivät sinulle kuulu, sanoo tytär. / Mutta jonnekin tämä rakkaus on laitettava, sanoo sydämeni.
*
pienistä rahoista ostan aina ensin sinun lahjasi / tulet joka toinen perjantai / ja keskiviikkona otan antabuksen, olen isä taas hetken // pihan leikkiteline kutistuu maksa-arvo kasvaa / tule tänne kultapieni, / olen isä taas hetken
*
Miia Toivio Hukka nukka tukka Teos 2024
Helsinkiläinen runoilija (s. 1974) on toiminut kulttuurilehti Tuli & Savun päätoimittajana ja Osuuskunta Poesiassa ja on nykyään lehtorina Taideyliopistossa. Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa ja palkittu kahdesti. – Persoonallista, omaäänistä, runsassanaista runoa. Proosarunot, punahilkkasadun teemaa varioiva aiheisto ja erilaiset muotokokeilut antavat tästä kokoelmasta levottoman ja suuntaa hakevan vaikutelman.
*
Raisa Jäntti lepatus pilke Enostone 2025
Pidin tästä runokirjasta. Hetkien kimaraa, aitoja elämän tuntoja, joissa kuuluu eletyn ja koetun ääni.
En ole vielä piirtynyt sen kerrotaan tuntuvan / siltä että näkee / omat kasvonsa / ilman peiliä. // Tunnistaa jotakin vanhaa.
*
Tässä huoneessa tapahtuu surua, / tämä huone on silti / olemassa
*novellit
Karlo Haapiainen Sigfrid Holopaisen valitut kokemukset 2022
Kirjailijaa olisi voinut hiukan esitellä, vallankin kun kyseessä lienee omakustanne. Kun sukeltaa näihin tuntemattoman kirjoittajan pieniin, vaatimattomiin kertomuksiin, tajuaa kohtsillään, että ’novellien’ aihepiiri rajoittuu miehisen sukupuolielämän kokemuksiin. Eipä tästä moni naislukija paljon kostu. Kesken jäi.
*
Istvan Örkèny 100 minuuttinovellia toim. Juhani Huotari Atena 2012
Unkarilainen, kulttimaineeseen yltänyt Örkèny kirjoittaa tarinanpalasia, joiden omalaatuinen huumori kyllä ainakin minuun upposi. Kirjan käyttöohje neuvookin: ’Lukekaamme yksi minuuttinovelli vaikkapa sillä aikaa, kun odotamme vastausta varattua tuuttaavaan puhelinnumeroon. Voi lukea istuen, seisten, tuulessa ja sateessa. Huonovointisuus, kiire tai täpötäysi ruuhkabussi ei estä lukemista.’ – Tässäpä novellin käyttökuvaus parhaimmasta päästä. Toimii.
*proosa
Erling Kagge Kaikki paitsi käveleminen on turhaa suom. Kari Koski Art House 2020
Norjalaisen kirjailijan, seikkailijan, taiteen keräilijän ja juristin vangitseva kirja kävelemisestä. Kirjailija itse on kävellyt Etelänavalle, Pohjoisnavalle ja Mount Everestille. – Monin aistein koettu ja välitetty kuvaus kävelemisen vaikutuksista ihmiseen on kyllä kiehtovaa luettavaa. Vaikka ei olisi äärimmäisyyshakuinen liikkumisessaan, kirja kutsuu mukaan aistimaan ja kokemaan, mitä ihmisessä tapahtuu, kun antautuu hitaudelle.
*
Riikka Pulkkinen Viimeinen yhteinen leikki Otava 2024
Pulkkinen on suomalaisten nykykirjailijoiden luotettavimpia taitureita. Tämä viimeisin romaani on jälleen hieno lukukokemus. Kirja ottaa heti mukaan, pitää otteessaan, ravistelee ja ravitsee lukijan tiedon, laadun ja kosketuksen nälkää. Jos olisi ollut enemmän aikaa kuin viikko, voisi eritellä tuntemuksiaan enemmän, nyt vain: lue ja nauti!
*
Petri Tamminen Miehen ikävä – novelleja Otava 1997
Olen hehkuttanut Tammisen lakonista tyyliä aiemminkin täällä. Novelleissa se oikeastaan kuoriutuu vielä ihottomammaksi ja keskittyy loistavasti olennaiseen. Tästä ei novelli parane.
*
Anna Järvinen Arvaamaton suom. Raija Rintamäki Teos 2025
Ruotsiin asettunut suomalaissyntyinen Järvinen on muusikko ja kirjailija. Hänen uusin teoksensa avaa omakohtaista ja -laatuista äiti-tytär-suhdetta, joka saa jonkinlaisen mahdollisuuden eheytyä äidin muistisairauden myötä. – Teos ei oikein asetu mihinkään kirjallisuuden genreen. Sen vahvin puoli lienee kaihtamattoman rehellinen tilitys tyttären monenlaisista äitiin liittyvistä tunteista. Mikään tavanomainen ei ole tyttärenkään elämä ollut. Paikoin teksti jää avautumatta lukijalle, ehkä käännösvaikeuksien vuoksi. Eräänlainen sairauskertomus tämä on, mutta lukijan pääteltäväksi jää, kuka on potilas: äiti, tytär vai suhde.
*
Salla Simukka Tästä kaikki alkaa Tammi 2022
Tamperelainen 1981 syntynyt kirjailija on aloittanut 2000-luvulla nuortenkirjoilla, niistä myös palkittu. Tämä aikuisromaani lienee viimeisin ja kertoo kahden naisen parisuhteesta, joka kriisiytyy. – Minulle uusi kirjoittaja luo mysteeriä taitavasti. Teksti pysyy hyvin koossa ja rytmittyy myös oivallisesti. Itselleni tässä oli mahdollisuus tutustua ensimmäiseen, nykyään ei enää harvinaiseen naisparin suhteen kuvaukseen. Taitavaa! Kirjailijalla on homma hallussa.
*
Esko Karppanen Alkuromaani Atrain & Nord 2025
Tähän tekeleeseen ei kannata aikaa tuhlata. Mies kuvittelee kaikenlaista, mistä voisi romaanin kirjoittaa, mutta ei keskity mihinkään teemoistaan, paitsi seksuaalifantasioihinsa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjasto on vaivautunut tämänkaltaisia ottamaan hyllyilleen. Kesken jäi.
*
Karl Ove Knausgård Kesä suom. Jonna Joskitt-Pöyry LIKE 2016
Ajattelin kesän kunniaksi kokeilla miltä maistuu Knausgård toistamiseen luettuna. Mietin lukiessa, osaako mittavasta omakohtaisesta ’Taisteluni’-sarjasta kuulu norjalainen kirjailija kirjoittaa muusta kuin itsestään. Osaa varmaan, mutta omissa ajatuksissaan ja elämänkokemuksissaan hän silti tässäkin koko ajan askartelee. ’Kesän’ rakenne aaltoilee, eniten on jaksoja erilaisista, ehkä sattuman arpomista aiheista ja ilmiöistä kirjoitettuja ajatusaaltoja, vaihdellen oman sen hetkisen kesän kuvausta neljän lapsen isänä, joka kirjoittaa kotona. Puoliso on ajoittain mainittu läsnä olevana, useimmin poissa. Arki peilautuu päänsisäisenä keskusteluna parivuotiaan nuorimmaisen kanssa. – Itseäni alkoi loppua kohti puuduttaa ajatusvyyhtien pöyhintä, olisin mieluusti lukenut enemmän perhekesän tapahtumien ja tunnelmien kuvausta.
***
…voisi sanoa kesän korkeilla hetkillä, kun aaton pölyt on huiskien pyyhitty, saunaillan lempeissä löylyissä itseä ja toistaan hellitelty ja harvinaisen pitkin ja hyvin unin levätty. juhannusaamu, kaupungin hiljaisuus kuuden aikaan, ja aurinko!
…tuuli ei ole vielä hereillä, vain jokunen koivun ritva liikahtaa tuolloin tällöin, tammenlehvä värähtää ja linnut varhaiset supisevat syreeneissä ja aroniapensaissa. olen onnellinen, että heräsin omin aikoineni enkä hukannut varhaisen kesäaamun taikahetkeä.
…onnelliset hetket ovat elämän lahjaa. kätkössä, silti ulottuvilla, ne odottavat arkisen polun varrella mahdollisuutta tulla tietoisuuteen. niiden taika ja siunaus on juuri hetkellisyys, ei niihin voi jäädä asumaan. voi olla vain avoin hetkien tulla ja mennä.