Tammikuu – helmikuu; presidentinvaali. Äänestin kahdesti Pekkaa. Alex valittiin. Helmikuu; kuulontutkimuksessa. Ikäkuulo-ongelmaa on. Sota Ukrainassa jatkuu kolmatta vuotta. Maaliskuu; kuulo-ongelman ratkaisu. Satavuotias täti hyvästeltiin hoivakodissa, hän oli valmis lähtöön. Esikoinen, rakkaansa ja teinit pääsiäisaterialla.

Huhtikuu; hautajaisten valmistelu, siunaus ja muistoateria. Perheen vapunaaton brunssi Kuopuksen luona. Toukokuu; Murun synttäreillä. Junamatka Joensuuhun ja hiljainen uurnanlasku. Toisen lääkärikäynti, lähete ja poliklinikkatutkimukset. Työtoveriystävän merkkipäiväkutsuilla. Perheystävien luona kutsuttuna.

Kesäkuu; Murun kanssa taidenäyttelyssä Stadissa. 11.6. tieto tutkimusten tuloksista ja hoitosuunnitelmasta. Yhdessä Kuopuksen ja pikkumurujen kanssa käynti hautausmaalla. Heinäkuu; huojentava tieto viimeisestä tutkimuksesta. Lillamurun kolmivuotissynttärien hulabaloo. Elokuu; Musiikkitalossa pitkästä aikaa, urkukonsertti. Teininuori aloitti lukion – ja Muru yläkoulun Stadissa, molemmilla koulunvaihto.

Syyskuu; Aili Ikosen jumalainen konsertti. Kuopus ja pikkumurut Vaarilassa. Lisää tutkimuksia ja hoitokäyntejä. Pihan syystyöt, yksin. Toisen ensimmäiset toivonsädeannokset klinikalla. Lokakuu; kolme viikkoa toivonsäteitä joka arkipäivä. Pikkumuru täytti 6! Selloakatemian finaali, teininuori menestyi erinomaisesti ikäsarjassaan, sai stipendin. Marraskuu; tädin jäämistön perkausta.

Joulukuu; nuoruusaikaisen ystävän hautajaiset. Iltamusiikki kirkossa, Esikoinen sellossa. Joulurauha kahdestaan aattona ja joulupäivänä. Tapanina perheen isot ja pienet Vaarilassa aterialla. Voimieni murtumapiste. Vuosi vaihtui leväten ja koostuen.  

minuun on jäänyt jokin auki / olen ihoton, kaikki koskee / metsässä tuoksui keväältä, mullalta, ruoholta / tuuli huikentelee puissa / metsän urut soivat / ja mustarastaan soolo

koivujen alla, kivisellä kennäällä / vuokkomättäiden seassa / lapsennyrkillinen sinisiä suo-orvokkeja / elämästään eksynyttä / riipaisee kukan orpo katse

kevyesti värähtää valkea siipi / kevyesti, kuin juhliin kutsuttuna / perhonen irtoaa kukasta / katoaa metsän huminaan

Markku Pääskynen   Elektra   Tammi 2024

Palkittu kirjailija on tuonut kreikkalaisen mytologian tunnetun tarun suomalaiseen viime vuosisadan lopun todellisuuteen taitavasti.  – Lukija nauttii osaavan kertojan muovaamasta vanhasta tarinasta tässäkin muodossa.

*

Jenni Linturi   Äärimmäisellä laidalla   Gummerus 2024

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja kirjailija Linturin (s. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden oli heti Finlandia palkintoehdokkaana heti ilmestymisvuonna 2011. Sen jälkeen Linturilta julkaistiin kolme romaania, jotka ovat nostaneet Linturin yhdeksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista. Äärimmäisellä laidalla on kuvaus köyhtyneen kulttuuriperheen muutosta Töölön arvoasunnosta pääkaupungin laidoille asumaan ja tyttären sopeutumisesta laitakaupungin lasten todelliseen elämään.  – Kirjailijan paikoittain käyttämä töksähtelevä, lyhytlauseinen tyyli oudoksutti aluksi, mutta se osoittautui palvelevan juonen monitasoista kehitystä. Tytön tarina tempasi heti mukaansa ja piti pihdeissään yötä myöten loppuun asti – mitä harvoin enää minulle tapahtuu. Elämänmakuinen tarina!  

*

Günter Grass   Minun vuosisatani   suom. Oili Suominen   Tammi 1999 (Kk)

Günter Grass (k.2015) on saksalainen Nobel-palkittu (1999) kirjailija, joka oli myös poliittisesti aktiivinen, osallistui mm. nuoruudessaan natsijoukkoihin. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja ja sisältää proosaa, runoja, draamaa. Hän opiskeli myös grafiikkaa ja kuvanveistoa. 1900-luvun historiallisia tapahtumia ja eurooppalaista ilmapiiriä kuvaava romaani on kirjoitettu järjestelmällisesti muotoon kukin vuosi per luku ja toimii eläviä ajankuvia taltioivana vuosisadan historiana.  – Lukijana olin kiinnostunut paitsi toisen maailmansodan ajan kuvauksesta, erityisesti 1968 tapahtumista Euroopassa sekä oman nuoruuteni ja aikuisuuteni vuosista 1900-luvun loppupuolen Euroopassa.

*

Milan Gundera   Naurun ja unohduksen kirja   suom. Kirsti Siraste   WSOY 1983

Tšekkiläinen runoilija, kirjailija ja poliittinen aktivisti (k.2023) joutui hakemaan turvapaikkaa Ranskasta 1975 kritisoituaan voimakkaasti 1968 vallankumouksen seurauksia maalleen, jäi sinne ja sai Ranskan kansalaisuuden. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Milan_Kundera). Alkuperäinen teos on julkaistu 1978 ja ensimmäinen suomenkielinen painos viisi vuotta myöhemmin.  – Nyt kun Tšekin vallankumouksesta on hyvinkin puoli vuosisataa, tuntuu mielenkiintoiselta palata tuolloisen ilmapiirin ja ajatusten kuvaukseen paikalla olleen henkilön tarkkanäköisesti muotoilemina tarinoina. Taiturihan Kundera kirjailijana on eittämättä. Oma mielenkiintonsa on siinäkin, mitä kaikkea muuta Euroopassa on tuonkin jälkeen tapahtunut, missä Venäjä/kommunismi/kansalliset itsenäistymispyrkimykset ovat olleet törmäyskurssilla ja mitä siitä on seurannut.

***

Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.

Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.

Toisen hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.

Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!

Viikko hiipii kohti joulua. Piparitaikina on jääkaapissa tekeytymässä, huomisaamuna ponnistelemme kauppaan ja viiden päivän ruokavarannon kanssa kotiin. On sentään muutama päivä ennen aattoa tässä vielä hitaallekin jouluihmiselle: kauppapäivä, saunapäivä, sunnuntairauha joulutervehdyksille ja siivouspäivä. Kahdenkeskinen jouluaatto ja sitten jonkin verran ponnistelua Tapaninpäivän perhejoulua varten. Sitä toivoimme, ja odotamme hyvillä mielin. Ja paras joululahjamme: Toinen on käynyt tapaamassa lääkäriään ja saanut huojentavia uutisia.

Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.

En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä näyttäytyy. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha kyyninen viisaus, jolla on pötkitty pitkällekin.

Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.

Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valtiosalin valaistusta ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.

Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä sitten tapahtui emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä kukakin mistäkin oli. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä kaikkien täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.

Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.

Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.

No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa, mutta sinne on ajomatkaa. Ei auta. Menoksi. -Vai?

Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.

Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut.  Byrokratia hellii takkujaan.

Maanantaisin olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, hillityn tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia kasseja ja laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.  

Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen. 

Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin menevää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikapuut kelpaavat. Me koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin hyllyt täynnä matkamuistoja ym sälää tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, todellinen painajainen.