Vainojen uhrien muistopäiväksi nimetty sunnuntai pysäyttää miettimään hetkeksi miten monella tavalla ja kaikkialla ihmiset uhriutuvat. On yksityistä ja kansaan tai heimoon kohdistuvaa vainoa, on kapinoita ja sotia, on väkivaltaa,  henkirikoksia, on onnettomuuksia. Maailma on sekä paha että hyvä, koska ihminenkin on. Uhri ei aina ole viaton, mutta syytönkin voi joutua uhriksi. Poliittisen vainon uhrit tai kovia kokeneet julkisuuden henkilöt saavat kyllä huomiota, mutta kuka muistaa uhria, joka ei hae empatiapisteitä vaan kantaa kokemansa vaieten?

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Leidikvartettimme oli koolla pitkästä aikaa ja sukelsi Kampintorin sykkeestä syvälle korpimetsän maisemiin. Voi vain kuvitella mikä valtava määrä metsissä samottuja kilometrejä ja tunteja on kulunut Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä, jotka luontodokumentin ovat kuvanneet.  Tavallinen metsäretkeilijä ei pääse näkemään arkoja villieläimiä luontaisessa ympäristössään sillä tavalla kuin hän, joka jaksaa ja taitaa odotella kameroineen tietämillään pesäpaikoilla. Kiitos Hannu ja Mikko, että toitte nämä elämykset kaikkien nautittavaksi.

Minua viehätti kovin myös Panu Aaltion säveltämä tunteikas musiikki ja elokuvan kehyskertomus, jossa avattiin muinaisia suomalaisia metsään liittyviä tarinoita. Linnut olivat metsän eläinmaailman pääosassa, mutta myös pieniä ja isoja nelijalkaisia sekä hyönteisten ja matelijoiden touhuja nähtiin. Metsän vuodenajat tulivat kauniisti esiin. Erityisen ihastuttava on talvinen metsä lumiasussaan. Ukkosrintaman nousu ja salamatulitus oli suorastaan henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Leffakerhon Timo oli valinnut katsottavaksi Lisa Aschanin Apinatytöt, ruotsalaisen elokuvan Apflickorna vuodelta 2011. Tarina kertoo tytöistä, kahdesta teinistä ja toisen pikkusiskosta. Keskeisiä teemoja ovat oman kehon hallinta, tyttöjen keskinäinen kilpailu ja vallankäyttö sekä seksuaalinen herääminen. Pikkusisko apinoi isompaansa, tytöt toisiaan.

Elokuva nosti pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Miten kipeästi pikkukylän ainoa tyttö kaipasi lapsuudessa leikkikaveria ja miten tärkeä se ystävyys sitten oli, kun se myöhemmin koulussa löytyi. Miten loukatuksi voi tuntea itsensä, kun ystävä pettää, ja miten ystävyydessäkin voi käyttää valtaa ja kokeilla omia ja toisten rajoja.

Timo kertoi, ettei elokuva löytänyt oikein katsojia Suomessa; teini-ikäiset olivat hämmentyneitä, ehkä aihe tuli liikaa iholle ja vanhemmat katsojat kenties ahdistuivat omista muistoistaan tai kyvyttömyydestään kohdata teininsä. Ehkä nimikään ei oikein avautunut. Leffasta palatessa kuulin Toisen sanovan, että juttu jäi hänelle hieman mysteeriksi. Naisen ohjaama elokuva tyttöydestä miehelle, jolla ei ole omaa tytärtä, ymmärrettävästi mysteeriksi jääkin. Mutta minä tavoitin jotain tärkeää.

Joskus hiljaisuuden kuulee.

Ilo syrjäyttää kiireen,

aika muuttuu ystäväksi, seestyy.

Koko päivän valaisee

tämä hyvä hetki.

(Pia Perkiö)

”Terveen hopeamitali on arvokkaampi kuin vammaisen kulta” tiivistää blogi-IINES ikkunassaan ironisen kommenttinsa Vuoden urheilija -palkinnon saajan valinnasta. – Juuei ja ohhoh, äimistelee Pissismummo täälä. Ylenmäärin älinää ja parranpärinää onkin herättänyt tuon arvattavastikin terveen ja miesenemmistöisen urheilutoimittajajoukon äänestyksen tulos. No, urheiluinnottomana ja koko tuonkaltaista elämisenmuotoa kotikatsomossakin kaukaa kiertelevänä Pissismummo on jäävi ottamaan kantaa itse asiaan. Ihmetteleepä hän vain niitä valtaisin hyökylainein ryöppyäviä intohimoja, joita valinta on nostanut sosiaalisessa ja epäsosiaalisessa mediassa. Kyllä täytyy urheilussa olla kyse jostain elämää suuremmasta tunteiden nostattajasta, ilmiöstä vailla vertaa sitten talvisodan. Palkintoa ei voi turhentaa, vaikka mieli miten tekisi, mutta aina voi ihmetellä, miksi mitalikaulaisia eli siis jo kerran palkittuja taas palkitaan. Onko kysymys eri palkintojen keskinäisestä arvotuksesta vai kisa siitä, kuka oikeastaan on kuka meikämaassa?

Nainen kuvastimessa haastoi vastaamaan heittämiinsä kysymyksiin. Haaste osoittautui kiperäksi monine osioineen. Taidanpa jättää nelos- ja viitoskohdan avoimeksi kaikille kekseliäille ja halukkaille. Muutama tuttuni ja ystäväni blogimaailmassa tulee tässä mieleen, mutta ainakin jotkut heistä ovat jo vastanneetkin tahollaan, joten..

Haasteen säännöt

1. Kiitä haasteen antajaa.

2. Kerro 8 asiaa itsestäsi.

3. Vastaa haastajan 8 kysymykseen.

4. Keksi 8 uutta kysymystä.

5. Haasta 8 bloggaajaa (joilla on alle 200 lukijaa).

6. Kerro bloggaajalle, että hänet on haastettu.

Kahdeksan yleispätevää seikkaa minusta:

• olen julkisesti epäkiinnostava henkilö  – JA olen sitä omasta halustani ja valinnastani
• minulla on takanani 66 vuotta täysillä elettyä elämää – JA tunnen itseni onnelliseksi siitä
• olen nuorena valinnut harvinaisen ammatin  – JOSTA päässyt eläkkeelle kuusi vuotta sitten
• olen ollut avioliitossa lähes 40 vuotta  – JA olen elämäntoveristani kiitollinen

Haastajan kysymykset:

1.Mikä on lempipuuhaasi eli mitä tehdessäsi olet flow-tilassa ja unohdat muun maailman?  ~ Joskus se oli laulaminen, nykyään kirjoittaminen; keskustelu inspiroivan ihmisen kanssa, hyvä elokuva viihtyisässä teatterissa

2.Mitä harrastusta et kokeilisi mistään hinnasta?  ~ Mitään, mihin liittyy ötököitä

3.Mikä aisti on sinulle tärkein?  ~ Se kuudes

4.Mikä seuraavista on lähinnä sielunmaisemaasi: merenranta, tunturinlaki, kuusimetsä, korpisuo, peltoaukea, koivikko vai joku muu, mikä?  ~ Koivikko keväällä; kukkiva kesäniitty; myrskyinen merenranta; elokuinen viljapelto; talvinen metsä

5.Mikä on sinulle rakkainta?  ~ Perhe: elämäntoveri, lapset, lastenlapset; ystävät

6.Milloin itkit?  ~ Viimeksi unessa

7.Oletko kaupunkikeskusta, naapurilähiö, kirkonkylä vai maaseutu?  ~ Jos näistä, ehkä sitten kirkonkylä

8.Kerro eräs unelmasi  ~ Vaatimaton, hiljainen tunturimajajoulu Lapissa

Kolme uutta kysymystä, lukijoilleni mietittäväksi

*mikä toiveesi on viimeksi täyttynyt

**mikä tärkeältä tuntuva toive odottaa täyttymistä ja mitä olet tehnyt sen hyväksi

***missä asiassa olet äskettäin pettynyt ja miten voitit pettymyksesi

Hyvää ja haasteellista vuotta 2013 kaikille!

Viisi vanhempaa naista ja yksi nuorempi tapaavat aamulla vapaaehtoistyön keskuksen kabinetissa. Olemme ilmoittautuneet uniryhmään. Tarkoitus on keskustella unista, ei tulkita omia tai toisten unia. Ohjaajamme tekee opiskeluunsa liittyvää raporttia siitä mitä ryhmässä tapahtuu.

Paikalla huomaan tuntevani osallistujista kaksi, mikä oli arvattavissakin. Seikka ei mitenkään minua haittaa. Mielessäni on saada näkökulmia ja mahdollisesti oivalluksia painajaisunistani. (Onnistuin löytämään kirjastosta kiinnostavan, tiedepohjaisen kirjan* unista ja painajaisista. Luin sen etukäteen ikään kuin johdatuksena aiheeseen.) Ihmettelen ryhmässä työuniani, jotka jatkuvat, vaikka reaalielämässä olen ollut eläkkeellä jo kuusi vuotta.  Ryhmän vanhin sanoo, että hän näkee työunia yhä, vaikka on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta. Nauramme yhdessä. Toivonpa pääseväni omistani vähän aikaisemmin.

Yksi osallistujista on kirjoittanut pitkän tapahtumia ja käänteitä vilisevän unen. Materiaalia on! Työstämme unta siten, että kuultuamme sen kokonaan, kukin saa kysyä tarkennuksia, jotka ohjaaja kirjaa ylös. Sitten ohjaaja lukee tarkennetun version ääneen ja kukin  kommentoi, mitä uni nostaa omaan mieleen ja miltä unen tapahtumat tuntuvat itsestä. Unen näkijä kirjaa itselleen kommentit. Lopuksi käydään kierros siitä, mitä omaan elämään liittyvää oivallusta uni herätti.

Hauskaa! Keskustelu pysyy aisoissa ja tunnelma on vapaa. Kukaan ei ryhdy tietämään, mitä uni merkitsee tai tulkitsemaan unisymboleja. Unen kertoja sanoo saaneensa runsaasti hyviä oivalluksia ohjaajan ja toisten ryhmäläisten kommenteista. Ryhmä kokoontuu kuusi kertaa ja väliaikoina kirjaamme uniamme. Kukin saa päähenkilövuoron vain kerran, mutta refleksio toisten unista tulee antamaan runsaasti oivalluksia omaan elämään. Näin tämä toimii.

* Jennifer Parker; Unet + painajaiset; Opas piilotajuntasi lähettämien viestien tulkitsemiseen;    suom. Katri Filppu    Tammi 2011

Tänä aamuna piti sitten uudestaan opetella lukemaan  päivän lehti. Helsingin Sanomien ensimmäinen tabloid-kokoinen numero yllätti lukuohjeillaan. Ensin puretaan lehti osiinsa. Ensivaikutelma modernisoinnista on myönteinen. Napakaksi nidotut osat toimivat  lukiessa paremmin kuin isot irtoarkit. Toinen, joka yleensä lukee tuolissaan, sanoo samaa.

Päivät, nämä monien juhlien jälkeiset, ovat kuluneet meillä tautisessa himmeydessä. Ruokapöydän ääreen neljästi päivän mittaan haahuilleet asukkaat katsahtavat kalvaina ikkunasta pihaan.  Milloin sataa vettä, kuten eilen – milloin lunta, niin kuin tänään. Koneet pyörittelevät pyykkejä ja suihkuttelevat astioita. Kun vain valmiin ruuan jaksaa lämmittää.

Erinomaisesti sujuneen joulumatkan ja sen jälkeen mussukoille luvatun kolmen päivän hoitosession jälkeen vuosi tuntui alkavan loistavasti. Vaan viikon kääntyessä loppiaista kohti tauti jo kaatoi petiin.  Ei tässä ole suuren itkuvirren paikka, tavallisessa flunssassa, mutta eipähän jaksa riehaantua minkään mukavan perään juuri nyt.

Lähipäivät ovat lämmintä juotavaa, nenäliinoja ja lukemista petissä. Ja unta.

Päivänä muutamana Pissismummo päästi itsensä kirmailemaan lapsuusmuistojen avarille niityille. Sinnehän pääsee koska vain tahtoo vain avaamalla tietyn portin, joka ei ole lukossa, mutta kiinni, aikuisarjessa ainakin. Voihan muistojen niityllä kuperkeikkailla yksinäänkin, mutta hauskempaa se on kasvinkumppanin kera. Siinä tarkoituksessa Mummo soitti kännykästään Isoveljensä apparaattiin. Käytiin likimain tämäntapainen keskustelu.

Pissismummo: Heissulivei veliseni. Mitenkä on vuosi lähtenyt käyntiin? Vetääkö vaihteet vai yskiikö moottori? Isoveli: Heippa. Mikäpäs tässä on lunta luutiessa ja pellon laitaa hiihdellessä. Entäs siun tykönäs?

–          No, rupesin aikani ratoksi muistelemaan entisiä sapuskoita, niitä mitä äitmuori laittoi, kun pieniä oltiin. Muita kun ei ole niitä enää muistelemassa, niin meinasin,  jotta siulle pirahutan. Miun mielestä meillä syötiin paljon laatikoita – niitä uuniruokia – miksköhän niitä muuten sanotaan laatikoiks? Porkkanalaatikkoo sai muullonki ku jouluna. Perunasta tehtiin semmosta, mihin tuli sipulia ja päälle läskilihaviipaleita. Se kun hautui uunissa meheväksi, oli se hyvää.  

–          Juu, oli se. Sillon kun ei nääs ollu jääkaappeja, kellarissa oli lihatiinu, mihin possu pilkottiin ja palat säilöttiin karkeeseen suolaan. Sieltäpä sai hakea tarvitessaan.  

–          Äitimuori pani lihapalan edellisiltana vesiliotukseen, niin liika suola saatiin pois. Läskilihasta tehtiin usein kastikettakin keitetyille perunoille. Makaroonilaatikon kun muori teki, niin siihen ei lihaa pantu ensinkään, munamaitoa päälle ja uuniin vain. Ja puuro tehtiin ohraryyneistä ja maidosta, uunissa kans. Kyllä se puilla lämmitettävä tuvan uuni haudutti muhevaksi ruuan.  

–          Ei pärjää mikrouuni sille, ei.

–          Sitä minä olen aina ihmetellyt, miks meillä syötiin ohrajauhosta veteen keitettyä puuroa eikä kaurapuuroa aamuisin ennen kouluun lähtöä. Se jauhopuuro oli ihan omituisen näköstä, harmaata, ihan ku tapettiliisteri. Vaikka kyllä sitäki söi voisilmän ja maidon kanssa.

–          No, kun mie en tykännyt kaurapuurosta, sitä oli ihan tarpeeks koulussa joka toinen päivä, ni mie valitin äitimuorille. Se ei sitte enää kotona tyrkyttäny kaurapuuroo.

–          Ai, jaahas, nyt sekin selvis. Äitinpoika oikeen. Mie oisin kaurapuurosta tykänny enempi. Aika usein keitettiin marjoista soppaa uunipuuron kanssa syötäväks. Joskus saatiin ihan rusina- ja luumusoppaaki, mutta tavallisesti puolukoista tehtyä. Puolukoitahan kerättiin aina talveks monta sangollista. Niistä äitimuori laitto melkein joka viikko marjamämmiä uunissa. Siihen taisi tulla ruisjauhoja ja puolukkaa. Se oli oivallista maidon ja sokerin kanssa. Mutta muistatkos millaista oli höperöhuttu?

–          Eikös se ollu jotain pullamössöruokaa – leivänmuruja ja pullan paloja ja puolukkaa kerroksittain ja sitten uuniin? Ja se vasta hyvää oliki. Miksköhän sillä semmonen nimi oli?

–          Se ei ole miulle ikinä selvinny.

–          Joo ei ole äitimuorin ruuista pahaa sanottavaa, mutta kouluruokia ei kyllä ole ikävä. Se makaroonivelli…

–          Uhhuh, niitä ei parane muistellakaan.