en muuta toivoisi / kuin hiljaista lunta / maan valoksi / kulkijan hartioille / askeleitten alle / joulua kohti kulkiessa

oi Suomi katso / sinun päiväs koittaa / yön uhka on täällä taas / ja aamun kiurut lentäneet pois / kuitenkin koittaa aina / uhkaavankin yön jälkeen aamu

oli superkuu / taivaan yövalon maksimi / harvoin nähty / eikä tälläkään kertaa / mutta Linnunradan tähdet / ihmisen iän paikoillaan / hehkun himmenemättä

enkeliä palelee ihmisten maassa / ihmistäkin palelee / puhalla hellästi / kosketa varoen / ihmisen sydän on ikävissään

yksinkertaisista / lähtee rakentumaan jouluilo / ei paljosta, ei vähistä / yksinkertaisista

enkeli lensi ohi / jätti pörröisen sydämen ikkunaan / siitä läikähti lämmin henkäys / ymmärsin jotain joulusta / että on tarkoitus osoittaa rakkautta

näen unta / lähden etsimään polkua/ jouluun / askeleet rasahtavat routivassa maassa / jalkojen alla murtuvat talviset korret / aurinko laskee tänään / nousee huomenna / yö on kylmä ja unessa tähdet

Tuntuuko sinusta kuten minusta, että toimittajan ammatti muistuttaa possun elämäntehtävää: tonkia maastoa karsinassa, joka kullekin on osoitettu temmellyskentäksi. Tarpeeksi kun tonkii aina jotain löytyy, ja possu kiljahtaa ilosta. Usein näyttää myös käyvän niin, että kun yksi jossain karsinassa kiljahtaa, sinne ryntäävät oitis kaikki muutkin, ja kuhina on valmis. Karsina käy ahtaaksi ja toinen toisensa saparoita järsitään, jos ei muuta enää löydy. Anteeksi tämä vertaus, joka tuli mieleen Prisma-studion lystikkäitä possuja katsellessa ja ärsyyntyneenä viime aikaisista uutis- ja ajankohtaistoimitusten samojen aiheiden järsimisestä.

Trump on jo pitkään ollut joka possun peruskauraa. Mies ei ole päässyt valtakautensa alkuunkaan, kun aprikoidaan joka päivä ketä se nyt sinne kabinettiinsa valitsee ja mitä sitten aikoo tehdä. Kotimaan olkikasasta joka possu löytää ainakin pääministerin, jonka edesottamuksia, sanomisia ja sanomatta jättämisiä pureksitaan aamusta iltaan kaikissa Ylen karsinoissa. Ja onhan tässä nyt tämä Gggnhm, joka aina uudestaan ja uudestaan löydetään olkikasasta kuin uusi peruna. Tuleeko vai ei. Voi ei, jos tulee, voi ei, jos ei.

Jossain tuonnempana elää hissukseen mökissänsä Miina, jota ei hetkauta pääkaupungin possujen kouhotus. Kansaneläke riittää vaatimattomaan elantoon, ja kissa pitää seuraa. Mikä on ollessa. Possu keksii kysyä mitä on Miina mieltä nykymeiningistä.  – Ee siitä mittään mieltä tarvihe olla, van suaphan tuota kysästä lämpimikseen.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.

Ei pitänyt nyt mennä, kun muka oli jo kerran saatu laulaa se viikolla mieskuoron mukana. Heräsin kumminkin omia aikojani varttia vaille kahdeksan. Vielä ehtisi. Ja kyllä, kohta istuimme taas täpö täydessä kirkossa, missä nyt saimme laulaa ekaluokkalaisten kuoron mukana Hoosiannaa.

Tajusin jälkeen päin, miten paljon lasten voimallinen mukanaolo merkitsi. Se energia ja ilo, jossa ei ollut mitään tehtyä, syntyi lasten valoisasta olemuksesta. Ehkä heissä ei ollut montakaan, joka olisi kirkossa ennen ollut, ainakaan opettajineen. Kenties he elivät uuden kokemuksen seikkailua.

Heikki-pastori sanoitti saarnassaan uskon mysteerin: ”Jokainen tulee omasta ovestaan tielle, mutta portti, josta päästään sisälle iankaikkiseen elämään, on kaikille sama: Jeesus Kristus”.