Lauantaina nähtiin Mummo ajamassa kaupungin halki kotiin päin punaisella Tunturilla. Kypärä tiukasti päässä, ja kieli keskellä suuta, nääs toisen merkkinen tuntuu toisenlaiselta. Mummo oli ajanut valkealla Crescentillään kolmannesvuosisadan, vaan viime kesänä tuo sanoi elämänmittaiseksi tarkoitetun sopimuksen irti.

Mummo sai Lumperin mukavimman poijan pyöräkauppaa hieromaan. Kertoi siinä, että ennen muinoin oli isä-Lumperilta ostettu entinen, ja hyvin on palvellut, mitä nyt renkaita ja satula on uusittu sekä muuta pienempää rompetta vuosien saatossa. Vaan nyt on keskiö prakannut, jotahan ei saa vaihdettua. (Tämän oli tiennyt P.Kaveri kertoa ja paikkansa piti.) Mummo lateli ehdot, semmoinen pitää olla, että kenkkukoiven saa nostettua polkimelle ja kipeytyvän ranteen varassa ei tarvitse rönöttää ohjaustangolla. Ja eväskori pitää olla. Eikä saa maksaa maltaita.  – Selvät on sävelet, siihen Lumperin Poika ja luotsasi Mummon pois crescenttiosastolta tarjouspyörien rivistölle.

Lumperilla oli kevättarjousten päivä, ja esitelty 7-vaihteinen täytti ehdot, oli hyvänvärinen sekä sopi Mummon pankkikortin saldolle. Parin säädön ja korttelin ympäri hilpaistun kokeilukierroksen jälkeen tehtiin pyörälle paperit. Kuten autojen, pyörienkin kanssa on niin, että pitää ensin koeajaa ja sitten opetella uuden merkin metkut. Eikä jäädä haikailemaan entisen perään.

toukokuussa on ihana elää, hyvä lähteä elämästä. ajattelen iäkkääksi ehtineen presidentin ajan täyttymistä. koivisto oli hahmo, joka ei unohdu, poikkeusyksilö omalla tavallaan.  muistan hänestä sen, miten hän pääministerinä otti paikkansa jo vanhuudenheikon presidentin edessä. hän oli ihminen, jolla oli kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja rohkeus pitää linjansa. henkilökohtaisesti jäi mieleen eräs varhainen kevätaamu -80-luvulla, kun olin matkalla aurinkoista pohjoisespaa skattalle, ja presidentti tuli adjutantin rinnalla kävellen vastaan.  – hyvää huomenta herra presidentti, sanoin iloisesti.  hän tervehti hattua nostaen ja hymyili.

Pissismummo on juuri saanut lenkkarit jalkaan eteisessä, kun pilvestä pussahtaa lumiannos alas.  – Nonnih, pitipä arvata. Ovelta katsoen tuo näyttää kuivalta pakkaslumelta, mutta sulaahan se heti sulassa maassa niin miksei ihmisen tukalla ja takilla. Merkille on kyllä pantu, että toukokuun lumisateet ovat olleet näytösluonteisesti ohimenevää sorttia, joten Mummo jää pukeutumisoperaation puoliväliin tarkkailemaan tilannetta ja ottaa esiin yhden monista puuhista, joita mummoilla on aina varalla.   

Kun Mummo saa koneen auki ja pääsee kirjoittamisen alkuun, äsken sakeana tuprunnut sade on jo laantumaan päin. Aifouni kilahtaa, viesti tulee Puolassa marhailevalta ystävältä, joka valittaa kuoppaisia teitä niillä main. Noteerataan se pikku vastauksella. Ja kas, sillä välin aurinko on jo tullut pilven takaa, ja yksi kevätsään ailahduksista on taas kuudessa minuutissa ohi.  – Hiiohoi, nyt mentiin!

P.Kaveri lähtee mukaan jarruttamaan liiallisia menohaluja. Noh, lonkkakin muistuttaa Mummoa, että ihan äsken ei lenkillä ole oltu. Meno tuntuu vähän ruosteiselta. Askelletaan kotikatua parin korttelin verran, ja siitä aukeaa metsäpolku. Tuoksuu havupuilta, jotka ovat juuri saaneet raikastavan lumikylvyn. Linnut piiskuvat, peipponen vähän sooloilee. Valkovuokot ja sinivuokot availevat lumipöllyn säikähdyttämiä teriöitään. Koivut ovat hiirenkorvilla. Kevät puskee esiin kylmästä piittaamatta.
Tunnin kuluttua ollaan kotiovella taas, ja kas, jostakin tupsahtaa lumipilvi siihen kuin tilauksesta.  Kevät ailahtelee.

Vuosi sitten kuljimme Irlannin maisemissa. Mietin silloin, onkohan tämä viimeinen kiertomatka, jonka jaksan tehdä. Väsyin pitkiin bussissa istumisiin ja joidenkin päivien kävelytkin jo ottivat voimille. Joka kevät kuitenkin toivo nostaa päätään: jos kumminkin, vaikka lyhyempi reissu. Olen kotona viihtyvä, mutta samalla tarvitsen ajoittaisia maisemanvaihdoksia, ehdottomasti.

Toinen pohdinnan paikka on vieläkö ostaisi uuden pyörän, kun tuo uskollinen valkea cresent (melkein 30 v!) alkaa olla finaalissa. Meillä on runsaasti erinomaisia retkikohteita näillä seuduilla. Jos vaikka ensi kesä soisi sopivia pyöräilysäitä. Ja kun se kosteusremonttikin saunaosastolla on vielä riesana. 

On hyytävän kylmää, kukat värjöttelevät pihassa, linnut ovat vaiti. Aika ajoin tupsahtaa taivaalta kevyt lumipilvi. Lippu on jähmettynyt tankoonsa Eurooppa-päivän kunniaksi.

Olen muistanut näinä aikoina äitiäni, jonka kuolemasta tulee syksyllä seitsemän vuotta. Hän eli pitkää koti-ikävää palvelutalo- ja hoivaosastovuodet, kunnes luopui elämästä 96-vuotiaana. Toisinaan hän käy unissani, häivähtää taustalla iättömänä ja onnellisen oloisena. Muistot hänestä ovat etääntyneet, niissä on säröjäkin. Minulla on olemassa äidistä vain yksi kuva, jossa hän näyttää täysin onnelliselta. Se liittyy poikien varhaisvuosien kesäviikkoihin mummolassa.

Aikuisen muistot äidistään ovat pitkää jatkumoa, johon sisältyy hyviä ja huonoja hetkiä, eheyttä ja säröilevää. On mahdollista hyväksyä elämään kuuluvana, että näin on.

Katsoin ystävän vinkistä Ylen ykkösen ohjelman Näkkälä. Ohjelma kertoi sveitsinsaksalaisen opettajan ja kirjailijan Hansin vanhuudesta upeassa alppimaisemassa Emmental-laakson liepeillä olevassa vanhainkodissa. Hans sanoi viihtyvänsä, hoito oli hyvä, mutta kodiksi hän ei sitä tuntenut. Hän kaipasi kotiin Lapin Näkkälään, jossa hän oli asunut 25 vuotta saamelaisen shamaanimiehen, Iisakin kanssa. Hans sai saattajan ja lähti Lappiin, lähes sokea, yli yhdeksänkymppinen mies. Ystävänsä Iisakin luona hän ehti olla vain pari kuukautta, kun tämä kuoli, ja omaiset halusivat myydä talon. Hans sai kodin lappilaisessa perheessä. Hans oli toivonut tuhkansa siroteltavan Keimiötunturille, mikä toteutuikin, kun hänen vuoronsa neljän kuukauden perästä tuli. Hansin erityistä elämäntaivalta kuvannut ohjelma kertoi herkästi elämänmittaisesta ikävästä kodiksi koettuun paikkaan.

Hansin tarina liikutti minua. Mietin, onko minulla sellaista kodiksi koettua paikkaa, jonne haluaisin palata ennen kuolemaani. Ymmärrän, ettei maan päällä kellään ole ikuista kotia. Moni rakas paikka on jo muuttunut vuosien saatossa, itsekin muutun. Kotini on tässä, rakkaan ihmisen vierellä, huomisesta en tiedä.

piha huikaistuu vuokkojen kukkavalosta. viileää on ollut, vaikka aurinkoistakin, ja yhä viilenee. tuuli kääntyy  pohjoiseen.

viikolla oli kevään viimeinen konsertti-ilta. Tuonelan joutsenen jumalainen englannintorvisoolo jäi sieluuni soimaan.

kuolema – musiikkia, viileää valoa…

Olen seurannut ystävän merkintöjä Caminolta eli pyhiinvaellukselta Santiago de Compostelaan. Hän ja miehensä ovat monena keväänä vaeltaneet jonkun pätkän eri reittejä kokeillen. Viimeksi päivityksessä kuvailtiin, miten he eksyivät toisistaan, kun valitsivat sinä päivänä eri polut oletuksella, että ne päätyvät samaan paikkaan. Niin ei käynytkään.

Saattaa unohtua näinä erilaisten kommunikaattorien kulta-aikoina, että joskus vain kenttää ei ole tai akku tyhjenee paikassa, jossa lataaminen ei ole mahdollista. Tai aparaatti tuntemattomasta syystä vain yksinkertaisesti tekee lakon. Kun yhdessä vaelletaan vieraassa maassa, toisistaan eksyminen yhteyttä saamatta nostaa ehkä hiukan hikeä.

Pariskunta ei kertomasta päätellen panikoinut, he luottivat, että aikanaan kumpikin päätyy ennalta sovitulle etapille. Joskus tiet menevät tutuissakin ympyröissä sillä tavalla mistiin, että yhteisellä matkalla eksytään toisistaan. Joudutaan ponnistelemaan yhteyden saamiseksi. Kokeneet tietävät: ponnistelu kannattaa.

Kaupunkimme Terveyskeskuksen Systeemi kutsuu tietyn syntymävuoden mukaan eläkeläisiä ns. hyvinvointitapaamiseen. Aikaa varataan, jos kutsuttu haluaa tulla. Arvelin ensin, että mitä minä siellä, kun toistuvat vaivan aiheeni sinkauttavat minut Systeemin rattaisiin aika ajoin joka tapauksessa. Sitten ymmärsin, että tässä olisi tilaisuus keskustella kollegiaalisesti ihmisen kanssa elämänsä kokonaistilanteesta keskittymättä vaivoihin.

Vastaanotto oli ystävällinen ja kiinnostunut. Olin täyttänyt esitietolomakkeen, johon tukeutuen asioita sitten tarkasteltiin. Olen sitä mieltä, että elämässäni asiat ovat kaikesta huolimatta hyvin. Terveysongelmani eivät estä minua elämästä henkisesti rikasta ja monimuotoista elämää, vaikka liikunnalliset aktiviteetit ovat rajallisia. Joistakin unelmista olen joutunut luopumaan ja huomaan olevani sinut sen kanssa. Tosiasioiden hyväksymiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa, ja niitä on ollut. Keskusteluilmapiiri antoi mahdollisuuden tarkastella kokonaistilannetta puolueettomasti ja jätti rohkaistuneen olon.  – Kunpa tällaisiin palveluihin olisi mahdollisuus kaikkialla. 

vapun aattona piha on taas valkoinen, valkoisempi kuin jouluaattona. tuntuu, että kevät on pettänyt kukat, jotka toivoa täynnä avasivat nuppunsa auringolle. pihassa ahkeraan vierailevan punarinnan laulukin on vaiennut.

meillä tämä päivä on tavallinen sunnuntai. ajamme kirkkoon hiljaisen, lumisen kaupungin läpi. otan vastaan sanat, jotka tulevat kohti. liityn reipastahtisten virsien virtaan ja kumarrun rukoukseen seurakunnan mukana. messun jälkeen kirkkopuisto kylpee valossa ja peipposet laulavat täysin rinnoin. palaan kotiin läpikuultava rauha ja ilo sydämessä.