muistan hyvillä mielin isääni, joka sai elää täyden elämän ja on jo muistojen maassa. ajattelen lempeästi ja kiitollisena poikieni isää, jonka kanssa saan jakaa nämä ikääntymisen vuodet kuten aikoinaan nuoruuden hehkun ja ruuhkavuosien paineetkin. siunaan esikoistamme, joka on kasvanut oivaksi isäksi kahdelle pienelleen, jotka ovat meillekin suuri onnen ja ilon lähde. ja kaipaan vieraalla maalla asuvaa kuopusta, hänkin jo mies, jota harvoin tapaamme.

isien päivä – menneiden, olevien ja isyydestä unelmoivien.

kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet  muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.

paavin vierailun muistoristi Irlannissa

virallisesti kirkot muistavat pyhäinpäivänä edesmenneitä uskossaan ja elämässään esimerkillisiä ihmisiä. me muistelemme edesmenneitä omaisiamme ja rakkaita ihmisiä. he eivät ole pyhiä siksi, että ovat kuolleet, ehkä he eivät ole eläessäänkään olleet esimerkillisiä tai uskossaan ihmistä kummempia. me muistelemme, koska he rakastivat ja me rakastimme.

sillä rakkaus ei koskaan kuole.

vielä viikko sitten kartanon puiston tammet ja lehmukset olivat upeasti ruskalehdissä. olen katsonut lehtien kellastumista ja hengittänyt syvään vanhojen puiden väkevyyttä. puun voima nousee juurien kautta maasta, se myös ottaa vastaan oksien ja lehtien kautta kaikkeuden valoa. puun vierellä tunnen oman erikoislaatuni ihmisenä ihmisten joukossa. tunnen pienuuteni ja haurauteni, myös sen, että minunkin voimanlähteeni ovat kahtaalla – maassa ja kaikkeuden valossa. 

kuuraisia aamuja, kirkkaita syyspäiviä, toisinaan iltaruskojakin, mutta yö yöltä kylmenee.

miehiä istuu turisemassa pihassa talkootöiden päätteeksi makkaraa ja olutta särpien. pitävät tuulensuojaa pyöräkatoksessa. en ollut talkoissa, Toinen oli aamupäivän. yhteiset syysaskareet on taas hoidettu.

viimeiset lehdet lentävät tuuleen, ajatukset hiipivät talvea kohti.

kesä luovuttaa vihreytensä syksylle, syksy värinsä talvelle. talvi luovuttaa kylmyytensä kevätauringon lämmölle. kevät, kevät ei koskaan luovuta.

jotkut kesän kukista ulkoikkunallani kukkivat yhä. mikä on sitkeyden salaisuus – kukkimisen iloko? olen muistanut kastella ravinnevedellä, poissaolon ajan pitänyt alusruukussa vettä, nyppinyt kuihtuneet kukat kerran viikossa. vaikka en ole mikään viherpeukalo, silti tämä yksilö jaksaa kukoistaa.

huomenna on Ilonan päivä.

taivaan pilvet hehkuvat auringon taitetuissa sävyissä illoin aamuin. lehtipuiden kirjavia syysmekkoja tuuli pyrkii jo riisumaan. miten vihreänä kesä sykkikään, nyt syksy näyttää värien kirjon. myös riisutut puut ja ikivihreät havut ovat kauniita.

hengitän syvään luonnon rytmissä.

katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa…

vapaus, maailman hatarin ja väärinymmärretyin käsite. on aina  tausta, jota vasten sitä katsoo. on myös vastakohta.

kuljen missä kuljen, tiedän, että umpihangen vapautta ei ole olemassakaan.