kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.
virallisesti kirkot muistavat pyhäinpäivänä edesmenneitä uskossaan ja elämässään esimerkillisiä ihmisiä. me muistelemme edesmenneitä omaisiamme ja rakkaita ihmisiä. he eivät ole pyhiä siksi, että ovat kuolleet, ehkä he eivät ole eläessäänkään olleet esimerkillisiä tai uskossaan ihmistä kummempia. me muistelemme, koska he rakastivat ja me rakastimme.
sillä rakkaus ei koskaan kuole.
vielä viikko sitten kartanon puiston tammet ja lehmukset olivat upeasti ruskalehdissä. olen katsonut lehtien kellastumista ja hengittänyt syvään vanhojen puiden väkevyyttä. puun voima nousee juurien kautta maasta, se myös ottaa vastaan oksien ja lehtien kautta kaikkeuden valoa. puun vierellä tunnen oman erikoislaatuni ihmisenä ihmisten joukossa. tunnen pienuuteni ja haurauteni, myös sen, että minunkin voimanlähteeni ovat kahtaalla – maassa ja kaikkeuden valossa.
kuuraisia aamuja, kirkkaita syyspäiviä, toisinaan iltaruskojakin, mutta yö yöltä kylmenee.
miehiä istuu turisemassa pihassa talkootöiden päätteeksi makkaraa ja olutta särpien. pitävät tuulensuojaa pyöräkatoksessa. en ollut talkoissa, Toinen oli aamupäivän. yhteiset syysaskareet on taas hoidettu.
viimeiset lehdet lentävät tuuleen, ajatukset hiipivät talvea kohti.
jotkut kesän kukista ulkoikkunallani kukkivat yhä. mikä on sitkeyden salaisuus – kukkimisen iloko? olen muistanut kastella ravinnevedellä, poissaolon ajan pitänyt alusruukussa vettä, nyppinyt kuihtuneet kukat kerran viikossa. vaikka en ole mikään viherpeukalo, silti tämä yksilö jaksaa kukoistaa.
huomenna on Ilonan päivä.











