Aina voi toivoa ja toivottaa hyvää ja kaunista. Emme kuitenkaan voi muovata alkavaa vuotta mieleiseksemme. Turha on myöskään otsa mutrulla huokailla ja etsiä ennusmerkkejä. On mahdollista solahtaa uusiin päiviin sellaisina kuin ne tulevat, sillä tiedolla, uskolla ja kokemuksella, jonka menneet vuodet ovat kartuttaneet. On mahdollista olla rohkeasti oma itsensä kaikessa siinä, mikä eteen tulee – muita matkimatta, muihin vertaamatta. Pitää kiinni tärkeistä asioista, harrastuksista ja ihmissuhteista mahdollisin tavoin. Päästää irti turhaksi käyneestä, painolastiksi muuttuneesta. Luottaa, että elämä kantaa.  

***

Pauliina Rauhala  Synninkantajat  Gummerus 2018

Oululainen äidinkielen opettaja Pauliina Rauhala (s. -77) iskeytyi lukevan yleisön tietoisuuteen romaanillaan Taivaslaulu, joka oli rehellinen kuvaus vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön ankarasta ja ahdistavasta puolesta nuoren äidin ja miehensä kautta. Synninkantajat jatkaa samaa teemaa ja valottaa aikaa, jolloin ’hoitokokouksissa’ yhteisö tuomitsi ja erotti jäseniä, jotka eivät taipuneet johtohenkilöiden sanelemiin sääntöihin. Kirjailija pyrkii tuomitsematta kuvaamaan toiminnan perusteita, ja sitä, miten näin voimakas hengellinen väkivalta vaikutti yksilöihin ja yhteisöön.  – Vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskontulkinta, joka oli ja on yhä teologisesti oppimattomien maallikkojen käsissä, on päässyt elämään kirkon sisällä ihan rauhassa omaa elämäänsä. Hengellinen väkivalta, jota kirja ahdistavasti kuvaa, herättää kysymään, miten tällainen touhu voi rehottaa vapaasti, eikä kukaan kirkon vastuullisessa johdossa ei siihen puutu. Kirjoittaja on tarttunut tärkeään teemaan. Hienoa ja runollista kuvausta ihmisten tunteista ja kokemuksista on runsaasti.

*

Panu Rajala  Ilonhilaaja  Minerva 2017

Panu Rajalan tuntenevat kaikki. Mies on kirjallisesti sivistynyt (fil.tri) ja saanut aikaan kasan erinomaisia kirjallisuushistoriallisia elämänkertaopuksia, mm. Olavi Paavolaisesta, Mika Waltarista, F.E. Sillanpäästä, J.H. Erkosta, Arvo Poika Tuomisesta, Veikko Huovisesta ja Eino Leinosta. Suuri yleisö tuntee ehkä parhaiten Rajalan yksityiselämänsä naisseikkailuista, joista ainakin aviopuolisot, edesmennyt Elina Ylivakeri ja ex-vaimo Katri Helena ovat saaneet oman tarinansa muistoksi. Ilonhilaaja on romaani eläkkeelle jäävästä verotarkastajasta, jonka suhde naisiin ja elämään muistuttaa kovasti kirjoittajan julkisuuskuvaa. Romaani pyrkii keveään, humoristiseen sävyyn, siinä onnistuenkin.  – Kirjallisuuden historian henkilöiden luonnehdinta ja tutkijan analyyttinen henkilökuvaus Rajalalta käy loistavasti, mutta fiktiiviset romaanihenkilöt jäävät melko yksiulotteisiksi.

*

Hannu Väisänen  Leimikot  Otava 2018

”Väisäsen omaelämäkerrallinen romaanisarja huipentuu kuudenteen osaansa, jossa sukelletaan kielen ja kertomusten ihmeisiin.” Kehyskertomuksena on siepatuksi ja ryöstetyksi tulleen Anteron ja sieppaajien väliset keskustelut Anteron kotona, jonne miehet linnoittautuvat uhrinsa kanssa. Väisäsen muistikuvat liikkuvat Afrikkaan tehtyjen matkojen vaikutelmissa sekä lapsuuden kotikaupungin maisemissa. Kun Antero joutuu miettimään suomen kielen kauneinta sanaa ryöstäjien sitä kysyessä, hän päätyy sanaan ’leimikot’, josta tulee kirjan nimi.  – Koska uutuuskirja löytyi vain kirjaston pikalainahyllyltä, jouduin harppomaan sen viikossa joulupuuhien ja perheen yhdessäolon tiimellyksessä. Tämä kirja olisi ansainnut tarkemmankin lukemisen kuvausten värikylläisissä tunnelmissa viipyillen.  

”Kyllä romaanin voi kirjoittaa vaikka mistä näennäisen mitättömästä, sanoi Antero, – yhdestä herneestä voi kirjoittaa romaanin. Siihen on monta menetelmää. Tapahtuma-ajan voi jakaa pieniksi yksiköiksi, joista jokainen asetellaan vuoron perään suurennuslasin alle. Tai voi ajatella yksisoluista ameebaa romaanin rakenteen mallina, ameeban alati vaihtuvaa, joka suuntaan venyvää tukirangatonta muotoa ja valejalkoja, joita voi mielessään venytellä.”

*

Tõnu Õnnepalu  Paratiisi   suom. Jouko Väisänen  Kirjokansi 2018 (2009)

Õnnepalu on Viron tunnetuimpia ja eurooppalaisimpia nykykirjailijoita. Hän kirjoittaa tässä rauhallisesti etenevää, viipyilevää tekstiä, josta ei ole tarkoituskaan tulla romaania eikä varsinaista tarinaa ole. Paratiisi on paikka Hiidenmaalla, jonne kirjailija palaa viikoksi. Hän kirjoittaa tunnelmistaan ystävälle ja herättää näin henkiin nuoruutensa kyläyhteisön ihmiset ja omat muistonsa suurten muutosten ajalta.  – Paratiisi on vapaana soljuvaa, meditatiivista tekstiä, joka keinuttaa lukijaa kuin rauhallisena aaltoilevan meren mainingit. Ihanaa juuri joulun tuntumassa verkkaiseen tahtiin luettuna.

***

Lasten koristelema joulukuusi jäi heidän lähdettyään meille merkityskuvaksi elämän rikkaudesta. Vuosi soljuu viimeisissä päivissään. Paljon tapahtui, vaikeita sekä onnentäyteisiä asioita. Kaikesta on mahdollista kiittää, toisiamme, läheisiä, Jumalaa.

Meillä on tällä hetkellä sukujemme vanhimpina yli 90 vuotiaat tädit, jotka molemmat asuvat yksin huoneistossaan pääkaupunkiseudulla. Setäni leski asuu stadin keskustassa. Olen sedän kuoleman jälkeen soittanut tädille joka joulu. Hän voi ikäisekseen hyvin, on säilyttänyt liikkumiskykynsä ja muistinsa. Tytär soittaa joka päivä, vävy ja tyttären poika käyvät tarvittaessa auttelemassa asioilla käynneissä. Maksullista siivousapua on pari kertaa kuussa. Täti sanoo odottaneensa soittoani, puhumme voinnit ja suvun piirissä vuoden aikana tapahtuneet muutokset. ”Minun ikätovereistani, ystävistäni ja sisaruksistani ei ole enää ketään elossa”, hän sanoo ja jatkaa: ”sen vuoksi tuntuu joskus yksinäiseltä, vaikka mitään hätäähän minulla ei ole. Tytär hakee aina joulun viettoon heille ja tuo kotiin, kun väsyn. Olen ajatellut kuolemaa myönteisenä, se on hyvä asia, tulee jokaiselle ajallaan ja korjaa meidät kyllin eläneet”.

Toisen täti, myös sukunsa vanhin, on elänyt itsellisen elämän. Kun ei ole perhettä, on voinut luoda elämisen ehdot ja tyylin itse. Viisi vuotta sitten 90-vuotispäivän tervehdyskäynnillä kaikki oli vielä näin: ”Kyllä minä pärjään, en tarvitse kenenkään apua, enkä halua, että kukaan puuttuu asioihini. Käyn kirkossa ja joskus kävelyllä. Viihdyn hyvin yksinkin ja haluan olla kotona omissa oloissani”. Täti kertoi silloin tekevänsä ’kuolinsiivousta’, selvittelevänsä papereitaan ja antavansa turhia tavaroita pois. Toinen on silloin tällöin soittanut tädilleen ja vointia kysyessä saanut aina saman vastauksen: ”Ei minua mikään vaivaa, hyvin minä pärjään”. Tänä vuonna täti alkoi unohdella ladata puhelinta. Varatut lääkäriajat jäivät käyttämättä ja peruuttamatta, lääkkeet uusimatta. Toinen sai puhuttua vara-avaimen käyttöönsä, että pääsee tarkistamaan tilanteen, jos puhelin mykistyy. Täti alkoi puhua samoja asioita yhden puhelun aikana. Hänellä alkoi olla epäilyksiä, että hänen kotonaan käydään, kun hän on asioilla. Katsoimme parhaaksi mennä viemään yhdessä joulutervehdystä. Oli aikamoinen järkytys havaita, että täti oli kuihtunut luurangonlaihaksi. Keittiön pöydällä oli lehtikasa, josta löytyi avaamattomia laskuja, osa jo perintätoimistosta. Sillä kertaa murtui pärjäämisdefenssi, täti tajusi, ettei enää hallitse asioitaan. Hän kuulee huonosti, näkee huonosti ja muistaa huonosti. Tuntuu yhä vahvemmin siltä, että täti on päättänyt, ettei halua hoitoa eikä apua, eikä syödä lääkkeitä. – Toinen on hoitanut laskut omalta tililtään, lopettanut lehtitilaukset, kotivakuutuksen ja varannut ajan pankkikäynnille yhdessä tädin kanssa. Joulunpyhien mentyä soitin tädin asuma-alueen Sosterin Senioripalveluun, ja kerroin tilanteesta. Tunsin suurta huojennusta, kun vastassa oli lämmin ihminen, joka kuunteli, otti asiat asioina, antoi hyviä ohjeita ja sanoi kirjaavansa tiedot, että voidaan olla yhteydessä, jos tilanne vielä pahenee. Täti kulkee hiljaista, itsellistä via dolorosaansa, joka nyt on muuttunut yhteiseksi.

Lapsien lähdettyä alan taas tuntea selkäkivun, joka äityi lyhyeksi jääneen yön jälkeen aamukirkossa selkänojattomalla kuoropenkillä istumisesta. Fyysinen vaiva on erotettavissa omaksi asiakseen, sitä voi lääkitä ja rauhoittaa lepäämällä. Jouluinen täyden  onnen tunne säteilee kahdenkeskiseen hiljaisuuteemme yli vaivankin. Tänään on riittänyt kynttilöiden katselu ja rakkaimpien joululevyjen kuuntelu.

Eilen, kun lapset ja isänsä olivat hässäköineet tavaransa ja soittimensa lähtövalmiiksi, syntyi spontaanisti rauhan hetki. Ritaripoika lojuu isän sylissä sohvalla, Muru on kiivennyt Vaarin syliin. Mummeli tassuttaa keittiöstä omaan tuoliinsa, jossa on hyvä lepuuttaa selkää. – Mikä on mieluisin paikka isikotona, Mummeli kysyy johtaakseen lasten ajatukset lähtöön.  – Mun oma huone, sanoo Ritaripoika ja jatkaa:  ja isin kanssa lojuminen sohvalla. – Entäs Murun, kysyy Mummeli. – Tässä. Lyhyen ja ytimekkään vastauksen ymmärrämme oitis. Muru on perheen alati liikkeessä oleva osa. Hän on kotonaan siinä missä kulloinkin rauhoittuu ja saa olla rauhassa.

Joulukertomuksen pyhän perheen kanssa taiteilija on kuvannut mustarastaan  istumassa levollisesti oksalla. Se näyttää laulavan. Joka on kuullut mustarastaan laulun voi kuvitella ne riemulliset, ihanat sävelet, joita se taidokkaasti livertää.

Joulun suuri salaisuus on keskellämme nyt.

Laulaa maa ja avaruus: on poika syntynyt.

Kellon soitto kirkkaana soi yllä kaiken maan.

Suuri, pyhä Jumala on tullut taivaastaan.

***

Joulunvietto perheen kesken päättyi äsken, kun Toinen lähti viemään Esikoista, Ritaripoikaa ja Murusta kotiinsa puolen tunnin matkan päähän. Kylläinen, tunnevoimainen fiilis kaikesta yhdessäolosta eilen ja tänään ja vielä joulukirkossa käynnistä kahdestaan. Ihanaa, että meillä on toisemme ja juuri nämä pojat, ja heidän rakkaansa lähellä.

Maailmalla tapahtuu synkkiä asioita, jotka eivät tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Ilmassa on suurta epävarmuutta, elämme eräänlaisessa kaaoksessa. Sellaista on aina ollut, joulunakin. Ei joulurauha ole ulkoinen rauha kaikkialla koskaan. Jos sitä on, se on sydänten sisäinen rauha, seesteinen ilo keskellä kaaosta tai sen tuntumassa. Ei joulu kaikille muodostu rauhalliseksi tai hyväksi toiveista tai toivotuksista huolimatta. Rohkenen silti toivottaa hyvää ja rauhallista joulua sinulle, lukijani. Että löytäisimme kukin tavallamme jouluun kätkeytyvän hyvän.

Joulun suuri salaisuus ei sammu milloinkaan.

Silloin maata ikuisuus leikkaa valollaan.

Silloin kaikkein köyhinkin saa lahjan omistaa.

Riemulaulu enkelin tuo toivon sanomaa.

Kellon soitto kirkkaana soi yllä kaiken maan.

Suuri pyhä Jumala on tullut taivaastaan.

*

Kuorossa olemme tänä jouluna laulaneet tätä ihmeen ihanaa laulua, Joulun suuri salaisuus, jonka sanoitti Anna-Mari Kaskinen ja sävelsi Petri Laaksonen.

Joulukranssilla on sama pyöreä muoto kuin sormuksella: ikuisuuden vertauskuva. Jokainen joulu voi olla erilainen, mutta ikuisen häivähdys siinä aina silti on. Me näemme vaivaa luodaksemme koristeluin ja kynttilöin tunnelmaa, mutta lopulta oikea joulu syntyy sydämen puheesta sydämelle.

Kiitos joulu, että tulet taas ja muistutat meitä tästä ikuisesta ilosanomasta: Jeesus tullut on!

Joulussa on kaikki sadun ihanat ainekset, kauneus, iloinen yllätys, hyvä tahto, rakkaus, onnellinen loppu ja ’sen pituinen se’.

Annetaan niille mahdollisuus!