Tällä viikolla läksin Toisen mukaan Tädin luo. Menemme avaimella sisään, kun ovikelloon ei vastata. Täti istuu vuoteensa reunalla, mutta ei jaksa ponnistaa siitä jaloilleen ilman apua. – En tykkää kutsumattomista vieraista, Täti murisee taas – kun en ole arvannut käydä kaupasta mitään tarjottavaa. Omissa mielikuvissaan hän käy yhä itse tutusta lähikaupasta ruokansa, vaikka ateriapalvelu on tuonut jo kesäkuusta asti valmiin ruuan kotiin ja välipalatarvikkeet tilataan kotihoitajan tekemän listan mukaan kauppakassipalvelusta ovelle. Tänään on vielä vedenkäyttökielto klo 11-14 putkiremontin loppuun saattamiseksi. Siksi olemme nyt täällä.

Ateria tuodaan kahdeltatoista, mutta Täti ei halua syödä. – Ei ole nälkä, hän sanoo. Toinen vaatii syömään edes vähän, ja aukoo pakkaukset. Täti nokkii haluttomasti ruokaa. Omahoitaja Rose tulee. Käy ilmi, että hän on sekoittanut kellonajat, on siinä uskossa, että vedenkäyttökielto on ollut 9-12, vaikka Toinen oli lähettänyt oikean ajan tekstarilla. Täti haluaa vessaan syötyään. Laitan ämpärin vessanpytyn sisään. Iso lappu jää kertomaan, ettei vessaa saa vetää eikä lavuaariin laskea vettä ennen klo 14. Rose lähtee ja sanoo tulevansa klo 18 taas.

Yritän kysellä tädiltä hänen sota-aikaisesta osallistumisestaan lottatyöhön. Hän on sanonut kuuluneensa paikalliseen veteraaniyhdistykseen sen perustamisesta asti. Täti näyttää hämmentyvän: – En kyllä muista mitään siitä ajasta, olen minä jotain vissiin tehnyt. Toinen tarkistaa postin, avaamatta on tällä kertaa vain kutsu Veteraaniyhdistyksen 60-v juhlaan ja kylpyläreissutarjous Tallinnaan. – Olen aika yksinäinen, sanoo Täti, – ei täällä kukaan muu käy kuin te. Taannoinen kuntoutusviikkojen tuoma piristyminen on ohi, Tädin elämänhalu on kadonnut ja vointi hiipuu. Kun suljemme oven, hiljaisuus jää Tädin seuraksi.