Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.     (Eino Leino)

Kysypä tutulta tai tuntemattomalta mikä on hänen lempivuodenaikansa. Aika monesta suusta tulee heti: kevät tai kesä. Syysfaneja on vähemmän, kuuluinpa niihin itsekin pitkän aikaa. Mitä onkaan tapahtunut, kun nykyään vain toteaa, että paras vuodenaika on aina se, mikä on meneillään?

Ainakin se on tapahtunut, että kokemusta on karttunut. Tietää, että keväässäkin on rumat hetkensä, kun talvi väistyy, mutta vielä ei näy lehtiä, kukkia tai tunnu lämmin kevättuuli. Tietää, että kesä voi olla helvetillisen kuuma tai kertakaikkiaan sateinen ja kylmä. On nähnyt pilvimattojen peittämiä syksyjä, joissa pimeys koettelee ihmisen elämäniloa. On sinnitellyt läpi monen monta talvea, joita ei oikeastaan ollutkaan, ei muuta kuin kylmää, märkää ja pimeää.

Ja sitten on tässä tämä oikea talvi – ihana puhtaan lumen paljous – myös etelässä asuville. Tulee raikkaita, häikäisevän kirkkaita pakkaspäiviä, jotka suorastaan tempaavat ihmisen ladulle ja laskettelemaan. Tällaisina päivinä kevättä ei haikailla, kesää ei jännitetä eikä syyspimeän ajatukset vielä ahdista. On kylmää, raikasta ja lumen valo täyttää ihmisen sielun ja koko maailman.