A-studio ja Kirsi Heikell toivat jälleen katsojien tietoisuuteen epäasiallista ja rajatonta vallankäyttöä, jota naisnäyttelijät ovat saaneet kokea arvostetun ja palkitun elokuvaohjaajan toimesta. Asianomaisella oli kanttia tulla ohjelmaan esittämään kasvotusten anteeksipyyntönsä, vaikka kuten usein näissä tilanteissa, anteeksipyyntö koskikin hiukan eri asiaa kuin esiin nostettu ongelma. Voiko mies ylimalkaan koskaan ymmärtää naista? Miksi kukaan tilanteessa mukana ollut ei aikanaan reagoinut, tullut tueksi? Tarvittiin viisitoista vuotta ja #metoo. Louhimiehen kyseenalaisista metodeista on tehty juttua ennenkin, mm. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin viime kesänä Tuntemattoman sotilaan kuvausten yhteydessä uuvutetuista avustajista.

Hiljaiseksi vetää elokuvafanin. Alalla näyttää voivan huseerata vaikka miten vinksahtaneita naisvihan apostoleja. En ole nähnyt ohjelmassa mainittuja Louhimiehen elokuvia, mutta esitetyt katkelmat riittivät minulle: kyse on sadismista taiteen nimissä. Tuntuu kohtuuttomalta, että kokemansa trauman lisäksi naisnäyttelijän on kestettävä vielä julkisuuteen tulo omin kasvoin saadakseen kokemukselleen oikeutta.

Kokemuksesta tiedän, miten lähellä eettisten rajojen ylitys voi jossain tilanteessa olla. Anteeksi voi pyytää, mutta vilpittöminkään pahoittelu ei poista ikäviä muistijälkiä tapahtuneesta puolella eikä toisella. Se on rajan ylittämisen hinta.