Pyöräilin kirkkoon aamulla. Kaupungilla oli kaunista ja rauhallista. Varttia vaille kymmenen penkeillä oli vain pari ihmistä minun lisäkseni, mutta viittä vaille kellojen soidessa jo kolmisenkymmentä. Istuin eri paikassa kuin tavallisesti. Monilla usein käyvillä tutuilla näyttää olevan vakiopaikat, niin meilläkin, kun yhdessä tulemme.

Olin poikkeuksellisen herkässä mielentilassa, Hesekiel-tekstin (2:1-8) sanat upposivat syvälle, virren 428 kohdalla tulivat kyyneleet. Mikä minua itkettää, ajattelin, ja samantien, että tiedänhän, mutta en tahtoisi olla näin herkillä. Markus-papin saarna oli taas kerran niin ravitseva ja voimaannuttava. Huokasin itsekseni, että Pyhä Henki hoitaisi tätä mielentilaani ja antaisi rauhaa.  

Päätössoiton jälkeen samalla penkillä kauempana istunut uskonystävä ja kokenut sielunhoitaja kääntyi ja kysyi: Mitä sinun kesääsi kuuluu. Väki oli jo poistunut, kun keskustelumme päättyi halaukseen.