Juna stadiin. Satumme vaunuun, jossa kymmenkunta nuorimiestä on matkalla sinne, missä jotain tapahtuu. Korvia huumaava arabiankielinen ajatustenvaihto täyttää vaunun. Joku keksii rikastuttaa keskustelua spotifaista kaivamallaan itämaisella musiikilla. Vaunua ei voi vaihtaa leimautumatta rasistiksi, paikalliset istuvat typertyneinä aloillaan. Jos nuoriso olisi kotimaista, olisimme jo vaihtaneet, melun takia. Milloin olemme ylimalkaan olleet viikonloppujunissa, en edes muista, mutta tajuan taas miksi yleensä ajamme stadiin autolla ilta- tai viikonloppumenoihin. Jos menen yksin, menen päivällä ja käytän junaa.

Matkalla asemalta Senaatintorille havaitsemme  leiriytymällä mieltään osoittavat osapuolet. ”Oikeus elää” – ja ”Suomi ensin”. On tiedossa, että Helsinki raivaa leirit lähipäivinä pois. Toivottavasti viesti on jo mennyt perille – ei se ainakaan leiriä pitkittämällä parane. Ensimmäisen lämpimän kevätillan kunniaksi joka kadulla ja terassilla soi.

Senaatintori. Valtava lavarakennelma, penkkejä, iso screeni. Aurinko paistaa vielä kuuden aikaan kuumasti ylhäältä. Kaikki teltan varjossa olevat istumapaikat ovat täynnä, auringossa olisi tilaa. Tuomiokirkon raput ovat täynnä kuoroväkeä, joka kohta kajauttaa Suvivirren yhdessä yleisön kanssa. Lokit lentelevät ihmismeren yllä. Seitsemältä alkavat eri puolilta Suomea tulleet tuhannet kirkkokuorolaiset laulaa kaikille kuoroille tuttua ohjelmistoa. ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein…” – Siinä kostuvat silmät.

Nostalgialaulukonsertin jälkeen lyhyt halaus veljeltä, joka laskeutuu rapuilta alas Aleksanterin patsaan tuntumaan. Hän lähtee seurueensa laulajien mukana jo ajamaan kotiin, ja me kaksi taas asemalle. Juna on täynnä rauhallista väkeä matkalla kotiin.