Niin nyt on, että kevään puuhaviikot ovat koittaneet. Naapuriyhteisön talkoopäivä on ovella. Pihafaunaan on ilmaantunut kevään korvalla hiiri. Se hiiviskelee naapurin puoleisen aidan alta tutkimaan josko lintulaudan alta löytyisi vielä pikku purtavaa. Hiiri on soma, mutta ihmisen metsästysvaisto herää, kun ei talossa ole kissaa, joka hoitaisi sen puolen reviirin turvaamistointa. 

Siis lisätään kauppalistaan tavaranimike hiirenpyydys. Toinen tuo tuplamäärän teollisen tuotannon ensimmäistä pyydysmallia, nääs kokemus on osoittanut, että toimintavarmuus parin euron vempeleessä on noin 50{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Niinpä taas. Ensimmäisen viritys oletusarvoisesti epäonnistuu, jokin vipu on liian pitkä tai lyhyt, mutta toiseen asennetaan pala ahvenanmaan kartanojuustoa. 

Pariin päivään ei hiirosen kulkureitillä näy liikennettä. Kolmantena aamuna juusto on kadonnut ja viritys lauennut, mutta saalista ei ole. Neljäntenä aamuna pyydys on lauennut ja juusto tallella. Ei tästä mitään tule. No, rautakauppaan. Otetaan kokeiltavaksi astetta modernimpi versio, kotelo myrkkyherkkuineen, jota orava ei pääse käpälöimään. Jokohan tärppäisi.