No, olipa kerran taas perjantai kolmantenatoista päivänä kevätkuuta. Sekö vai mikä mahtoi saada Ylen ykköskanavan perjantaiohjelman toimittajauntuvikot tarttumaan raskaan sarjan aiheeseen. Ja ketäpä siellä olikaan haastateltavan tuolissa: naurullaan kuolemaa härnäävä ’jääräpäänainen’ – ja vanha kunnon kommunistiveijari, ent. europarlamentaarikko, joka on jo useammassakin tv-ohjelmassa käynyt avautumassa poikansa kuolemasta ja puhumassa aktiivisen eutanasian laillistamisen puolesta. Ohjelma sisälsi myös hyvin tehdyn lyhytdokkarin Kunnes kuolema meidät erottaa, ja obduktiolääkärin haastattelusta poimittua faktaa ihmisruumiista kuoleman jälkeen. Monelle nuoremmalle katsojalle ruumiin kuoleman faktat saattoivat olla yllättäviäkin. Kommenttipuheenvuoroja saivat sairaalapastori, psykologi, Exitus-yhdistyksen puheenjohtaja sekä muuan naiskuoro, joka hymisi aiheeseen liittyvää musiikkia. Ohjelman parasta antia oli herkistelemätön, ennakkoluuloton, kunnioittava suhtautuminen aiheeseen.

Kuolemasta voi puhua kansojen mittakaavassa sotien tai katastrofien kautta tai yksilöä kohtaavien fataalien sairauksien, onnettomuuksien kautta. Helpointa lienee kuoleman tilastollinen tarkastelu. Asiaa voi lähestyä myös filosofisesta tai teologisesta näkökulmasta. Läheisen kuolema on ihmiselle kokemuksellisesti väkevä tilanne, sen jättämä suru saattaa olla ajallisesti pitkä, yksilöllisin muodoin ilmenevä prosessi.

Aiheen nosto keskusteluun on tärkeää, sillä kuolemalla on yhä tabuluonne. Siksi kuoleman kohtaaminen erityisesti ennen tilastollisesti keskimääräistä elinikää on ihmiselle järkytys. Oman kuolemansa tapaa voi toivoa, joskus toive toteutuukin, mutta kohtalo on lahjomaton.