Parasta hänessä oli nauru. Ehdottomasti se. Semmoinen käheästi kurluttava hereä nauru, jossa silmät nauroivat mukana niin, että vesi niistä kiertyi.  

Muistan sen kesän, juttuhetket d-toimiston oven ulkopuolella, kun viimeinen asiakas oli mennyt ja suljimme ovia. Sen kaiken, elämän epätoivon ja epäoikeudenmukaiset kohtalot, mutta myös itse hankitut vaikeudet ja itse aiheutetun umpikujan, mistä kuulemamme tarinat kertoivat, huuhtelimme pois puhumalla hulluja ja nauramalla itsellemme. Anne osasi nauttia polttelusta, joskus vedin henkosen siinä minäkin. 

Muistan Annen, jonka idoli oli hänen ihanan omalaatuinen Maija-tätinsä keppeineen. MInulla taas oli uniikki Iita-täti, jossa oli asennetta. Miten muutimme elon kurjuuden ja masentavat fiilikset yhdessä hetkessä taritsemalla toisillemme muutaman jutun tätiemme edesottamuksista ja elämänohjeista. Muistan, kun me mentiin Annelle saunomaan ja katsomaan Thelmaa ja Louisea kasetilta, miten Anne laittoi iltapalaa ja kaatoi viiniä laseihin, miten me naurettiin ja itkettiin hervottomasti kaikkea, mitä ei kenenkään muun seurassa minulle ikinä ennen eikä enää tapahdu.

Muistan tyhjän kirjan, jonka Annelta sain, kun hän lähti toisiin töihin. Siinä oli mukana herkullinen ehdotus: kirjoita kaikista elämäsi miehistä. Ja minähän kirjoitin. Aloitin isästä, veljestä ja serkkuveljestä – kaivoin muistilokeroistani merkittävät opettajahahmot, kouluaikaiset salaiset ihastukset, kuusitoistavuotiaan ensi rakkauden huuman, opiskeluvuosien etäiset idolit, villien vuosien sattumavillet ennen… ja sitten… ja muistan senkin, mihin lopetin. Annen kirja on ollut päiväkirjojeni röykkiössä parikymmentä vuotta. Tekstin rehellisyys ja avoimuus on niin hurjaa, että nyt sattuu sydämeen lukea, muistaa.

Naurahdan pehmeästi, kun muistan Annen. Näen mielessäni hänet vihreillä niityllä tanssimassa Maija-tätinsä kanssa ja luulenpa, että he ovat etsineet käsiinsä Iita-tädinkin. Ja minä vilkutan täältä pilviin päin: hei Anne, kaipaan nauruasi niin… ja heippa tätikullat, pitäkää hauskaa!