elo pelloilla kypsyy, ihmisellä elämänsä mieli. mihin olenkaan tulossa, kun matka käy vielä vaikeammaksi? takaisten vuosien onnellisimmat kuvat häilähtelevät mielen monitorissa. tulevasta ei tiedä, näkyy vain ruudun täyttävä …hetkinen…
voi, katselisin mieluummin huomisen kuvia, tanssahtelisin ilomielen tahtiin. valintaoikeudeton voi vain puristaa kunkin päivän mehun viime tippaan. kiitos…kyllä tämäkin…on ihan hyvää.
Jotenkin tämä osui eilisiin tunnelmiin, jossa yksi serkuistamme vietti vaimonsa kanssa 140-vuotispäiviä.
Meitä oli paikalla 12 serkusta. Takaisista vuosista katsoimme onnellisis kuvia, mutta nyt näytti olleen aika muistella myös niitä vaikeampia, sitäkin, miten viideltä serkulta kuoli isä yllättäen kauniina kesäpäivänä 59 vuotta sitten – ja siitä , miten siitä selvittin…Sen laukaisi perheemme vieraskirjasta löytynyt merkintä, jossa tuo perhe, muutamaa vuotta isän kuolemaa ennen, oli poikennut meillä toiselle puolella Suomea,
Tuolla perspektiivillä tämänpäiväiset rempat ja tulevat vähän kevenivät yhteisin voimin. Totesimme sinun sanojesi mukaan. Kiitos, kyllä tämäkin.. on sentään ihan hyvää. Nuorin meistä serkuista on 65-vuotias. Sanoisinpa, 65-vuotias nuori meidän muiden nuorten joukossa…
Kommentin jätti mm · sunnuntaina 16. elokuuta @ 16:36
mm,
isät kuolevat useammin yllättäen kuin äidit. miten se niin onkin. Ja ne leskiäidit vasta sitkeitä ovat. Lapsien elämään jää jokin vailla olemisen kohta, joka sitten purkautuu ajassa, jossa sen kestää.
Tuo perspektiivi, josta puhut, on oleellinen. Ei niinkään vertailla toisten kohtaloihin, mutta suhteuttaa oman tilansa siihen miten pahimmillaan voisi olla.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 16. elokuuta @ 23:31