Inarin Juutuanjoen kohinassa nukutti ihanasti, kun hotellihuoneesta vielä löytyi hyttysverkkoikkuna ja saatiin raikasta pohjoisen ilmaa koko yön. Aamulla taas hyvissä ajoin aamiaiselle, tavarat autoon ja Katti tielle. Pielpajärven erämaakirkolle olin kävellyt ensimmäisellä lapinreissullani. Nyt emme olleet varautuneet vaelluksiin, pohjoinen määränpää siinteli silmissämme. Saamelaismuseo ja kulttuurikeskus Siidassakin olisi ollut monta kiehtovaa näyttelyä, jotka oli jätettävä väliin. Vastaantulijoilta melko rauhassa sai Katti kehrätä pohjoisen tietä Kaamasesta ylöspäin.
Ohcejohka, Utsjoki
Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta. Pinta-alaa on yli 5300 neliökilometriä, silti se on Suomen 415:sta kunnasta vasta 12. suurin. Inarillahan se ykkössija on. Asukkaita Utsjoen alueella on noin 1300, heistä enemmistö saamenkielisiä. Kyläkeskuksista Nuorgam on pohjoisin ja Karigasniemi eteläisin, kirkonkylä siinä ’Suomen nupin’ keskivaiheilla. Kunnan alueella sijaitsee Suomen suurin luonnonpuisto, Kevo.
Kevon kanjonilla kuuluu olevan pituutta 40 kilometriä ja syvimmillään rotko on toista sataa metriä. Tieltä katsoen mahtavasta maisemasta ei saa todellista kuvaa, pitäisi vaeltaa maastossa. Kesäpäivä kestää Kevolla 66 vuorokautta yhteen menoon 20. 5. – 24.7. Matkamme ehdittyä sinne yötön yö oli juuri päättynyt, almanakan mukaan aurinko oli pitkästä aikaa laskenut horisonttiin klo 0:54 ja noussut 1:44, pilvien takana näkymättömissä tosin.
Uteliaana ja vähän kahvinkin toivossa kurvasimme Utsjoen Kirkkotuville. Harmaat, ystävällisen näköiset pikkuruiset tuvat lienee rakennettu joskus 1800-luvulla ja niitä on entisöity 17 kpl. Kirkollisten juhlapyhien aikaan pidettiin muinoin myös markkinoita, saamelaisia saapui paikalle pitkien, tiettömien taipaleiden takaa ja tarvittiin yöpymispaikkoja. Me nykyajan automatkaajat tepastelimme hennossa tihkusateessa Mantojärven rannalla tupien välisiä niittypolkuja menneen ajan kuiskeita kuunnellen. Koska kahvituvalla ei ollut vielä ketään ja tien toisella puolella oleva kirkkokin oli kiinni, jatkoimme matkaa kirkonkylän keskustaan.
Utsjoen kirkonkylän keskusta on äkkiä katsottu, mutta paikka, jossa ehdottomasti on poikettava, on Kylätalo Giisá. Siellä henki aito nykysaamen kyläkulttuuri: Annukka Nikkinen tarjoilemassa kahvia ja tuoretta pullaa, lapset jaloissaan pyörimässä; Hans ja Terttu Guttorm tuttavallisesti jutustamassa kävijäin kanssa. Kylätalon myymälässä oli tarjolla laadukasta ja aitoa paikallista käsityötä ja taidetta. Sieltä löysin mm. saamelaisia myyttejä ja tarinoita kertovan kirjasen sekä Angelin Tytöissä aikoinaan laulaneen Ulla Pirttijärven cd:n saamenkielisiä lauluja, Máttaráhku askái.
Kysyin Hansilta ja Tertulta onko saamelaisilla jotain uskomuksia valkoisen poron näkemisestä. Olimme nähneet useitakin tien poskessa erämaataipaleita matkatessa. Terttu sanoi, että joidenkin mielestä se tietää hyvää, toisten pahaa – kukin voi sitten valita, mihin haluaa uskoa. Sitä paitsi valkoisissa poroissakin on värieroja, täysin lumivalkeita on todella harvassa. – Ehkä värillä ei ole merkitystä, koska uskomukset neutraloivat toisensa, totesin. Kysymyksiä ja juttua olisi riittänyt toisenkin tovin. Pariskunta kutsui meitä kotiinsakin tien toiselle puolelle. Kutsu jäi voimaan, mutta tällä kertaa matkamme jatkuivat vastakkaisiin suuntiin, sillä Guttormin pariskunta oli lähdössä pitämään Kirkkotupien lähetyskahvilaa auki ja esittelemään kävijöille kirkkoa. Me ylitimme Tenojoen upeaa Saamen siltaa pitkin Norjan puolelle.
(Jatkuu)