Ensimmäisenä matkapäivänä Katti kehräsi meidät Kainuun vuolasvetisen joen kaupunkiin. Kävelimme Ystävyydenpolkua illan viiletessä Kyynäspään niemeen, linnan raunioille ja Eino Leinon puistoon asti. Runoilijan patsaalla oli lauma paikallista goottihenkisiin asuihin sonnustautunutta nuorisoa. Meno oli sen verran reipasta, ettemme tohtineet pyrkiä seuraan.

Kajaanilla on kävijälle paljon tarjottavaa: monen kansallisen merkkihenkilön muiston vaalimiseen pyhitettyjä patsaita ja puistoja, Renforsin luontolenkki joen rantoja kierrellen, historiallisen linnan rauniot, Kaukametsän komea kulttuurikeskus ja nikkarityylinen puukirkko muun muassa. Elämäntahti on enimmäkseen uneliaan rauhallista ja paikalliset herkut maistuvia.

Hiljainen kansa 

 

Aamutuimaan kotvan viitostietä pohjoiseen ajettuamme ehdin juuri huokaista: tekisi mieli lettukahveja! kun Suomussalmen kiehtovin ja kummallisin näkymä aukeni tien oikealla laidalla. Satamäärin värikkäisiin kesäasuihin pukeutunutta kansaa seisomassa totisina niityllä tien poskessa. Ja siinähän se olikin, Niitty-Kahvila, josta sai muurinpohjalettuja nokipannukahvin kera. Vaeltelimme hiljaisen kansan niityllä lettujen valmistumista odotellessa. Kohta paikalle kurvasi bussillinen saksalaisia matkailijoita, joiden äimistelyä lystikseen kuunteli kahvia juodessaan.

Juuriltaan suomussalmelaisen kulttuuripersoonan, Reijo Kelan vaikuttava taideteos on elänyt monta aikaa ja paikkaa vuodesta 1988. Lassilan pellolta Ämmänsaaren Jalonuoman rannalle välillä pääkaupungin Senaatintorillakin pistäytyen. Tällä niityllä porukka on seisoskellut vuodesta 1994. Kesäkauden alussa Suomussalmen nuorten työpaja kunnostaa ja pukee hahmot kesävaatteisiin, syksyllä vaihdetaan talvisempiin, kertoi letunpaistaja. Unohdettua kansaa nämä eivät ole, monta sanatonta keskustelua ovat matkaajien kanssa käyneet.

Julma Älkky

Kuusamon kohdalla meidät nappasi viitostieltä sivuun Julman Älkyn opaste. Saimme ajella yli 20 kilometriä yksiksemme kapeaa soratietä erämaan halki kanjonijärvelle. Perillä autoja oli enemmänkin, suuri osa ilmeisesti Hossan ja Teerirannan kautta helpompaa reittiä tulleita. Kioskin palvelut olivat käytettävissä ja puolen tunnin veneajelu kanjonille viiden euron hintaan. Jylhät kalliot ovat rotkon pohjan vesiltä katsellen mykistävä näky.

Nimensä veroinen Julma Älkky on Suomen kolmesta kanjonijärvestä pisin, kolme kilometriä. Jääkausien muovaaman, kallioperustan halkeamiin revenneen kanjonin ikä lasketaan miljardeissa vuosissa. Kivikauden terveisinä paikoin lähes 50 metriä korkeissa pystysuorissa seinämissä on nähtävissä kalliomaalauksia. Maitse kanjonin voi kiertää 10 kilometrin vaellusreitillä, joka kulkee nimellä Älökynähkäys, kainuulaista huumoria arvattavasti.

 

Ajelu samaa erämaareittiä takaisin viitostielle oli palkitsevaa. Saimme ihmetellä rautaoksidin punaisiksi värjäämiä kiviä ja siirtolohkareita, suoalueita niittyvilloineen, upeita keloja ja aihkipuita. Karun kauneuden vastapainoksi näimme myös karmivia metsäraiskioita, joilta työkoneet helvetinkourineen olivat putsanneet puut teollisuuden pohjattomaan kitaan ja pahoinpidelleet maaston kulkukelvottomaksi. Ajattelin miten ristiriitaisia ovat elämisen ehdot tällä vuosituhannella; luontoa haluaisi varjella, mutta hyödynnettäväkin on.

*

Toisen matkapäivän iltana kallistuimme yöpuulle Kemijärvellä. Siellä tuo näkyi olevan paljon puhuttanut sellutehdas ja ’Taivaan tulista’ tuttu rautatiesilta. Raitti hiljainen, jokin alistunut apeus ihmisten katseessa.

(Jatkuu)