Mietin vapaaehtoistyön keskuksen kautta tietoon tullutta ystävän tarvetta. Iäkäs rouva on yksinäistynyt kotiinsa ja kaipaa kipeästi vuorovaikutusta. Hissittömän kerrostalon yläkerroksesta on rollaattorin kanssa hankala lähteä minnekään, vaikka alaovelta haettaisiinkin.

Ajattelen, että uudelle ystäväsuhteelle tarvitaan tilaa, sen pitää sopia siihen elämänkuvioon, mikä itsellä on. Kokemukseni on myös, että jos arjessa on liian paljon samaa, se alkaa rutinoitua, käydä työstä. Minulla on yhä äiti lapsuusmaalla ja projektiryhmän mummelit täällä joka viikko.

Muistan kiitollisena Helliä, jonka ystävä sain olla aina hänen kuolemaansa asti. Vanhusystävä on kuin lapsikin, kun hänet kerran ottaa sydämeensä, hän on siellä loppuun asti. Ystävää ei jätetä.