Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.