Viimeisessä Hesarin Kuukausiliitteessä on jälleen yksi surullinen tositarina, millainen voi olla vanhuksen kohtalo hyvinvointivaltiossamme. Musiikkitoimittaja Minna Lindgren kirjoitti isänsä kuolemanpolusta. Kertomus kosketti minua, herätti myötätuntoa ja -kiukkua.
Jokaista yllytetään huolehtimaan ajoissa oman ja omaisensa hoitotahdon kirjaamisesta. Suullisesti ilmaistut toiveet eivät käytännössä aina riitä. Lääkäristä riippuu miten potilaan tahto otetaan huomioon. Kirjattukin hoitotahto hukkuu helposti potilaspapereiden pinoon.
Vanhusta voidaan siirrellä laitoksesta toiseen hoidon tarpeen muuttuessa. Asuinkunnan systeemit sanelevat, potilaalta tai omaisilta ei paljon kysellä. Vanhuksen hoito kotona kaatuu kunnallisen kotihoitoavun puutteeseen. Kaikilla ei ole lähiomaista, jolla on mahdollisuus sitoutua vanhuksen hoitoon.
Kultalampi-idyllissä vanhat parit ikääntyvät sairastelematta toisiaan tukien ja nukahtavat onnellisina käsi kädessä omaan sänkyynsä. Todellisuus on karumpi: suurin osa vanhuusikäisistä on yksineläviä. Tilastot voivat hyvin, eliniät pitenevät, mutta elämän laatu murenee loppua kohti.
Perheen sisäisten suhteiden totuus paljastuu, kun läheisten apua aletaan tarvita. Jos on ohdakkeita tullut kylvettyä, niitä niitetään. Omaiset tarvitsevat rakkautta, sitkeyttä, tietoa ja tukea jaksaakseen taistella vanhuksen yksilöllisen elämänlaadun ja arvokkaan kuoleman puolesta.
Tämä teksti sattui suoraan sydämeen. Nyt on tämä aika.
Kommentin jätti Liisa · torstaina 17. huhtikuuta @ 12:34
Meitä on monta, siksi on tärkeää rohjeta puhua, kirjoittaa. Jokainen kädenojennus on raskasta vaihetta elävälle arvokas.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 17. huhtikuuta @ 15:26
NÄMÄ OVAT SYVÄLTÄ RIIPAISEVIA, HÄTKÄHDYTTÄVÄN KARUJA TOSIASIOITA. KUINKA PUHDASTA ASIAA PUHUTKAAN TÄSSÄ ELLINOORA. OLEN PALJON MIETTINYT NAAPURIKUNNAN YKSINÄISTÄ JOKA UNOHTUI KAIKKIEN TURVAVERKKOJEN ULKOPUOLELLE ENSIN ELÄESSÄ JA SITTEN VIELÄ KUOLLESSA JA LOPUKSI VIELÄ KUOLTUA. ENTÄ JOS MINULLEKIN KÄY NIIN. KUKA MINUT HAUTAA, JOS EI OLE KETÄÄN LÄHIOMAISIA? TUO KÄDENOJENNUS, KUINKA SUUREN ELÄMÄNPILKKEEN SE SAAKAAN SYTTYMÄÄN VASTAANOTTAJAN SILMIIN.
Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 18. huhtikuuta @ 20:54
Olen myös miettinyt yksin kotiinsa kuolleita, jotka löydetään. Toisaalta laitoskuolema voi joskus olla karumpi kuin omaan kotiinsa kuolleen lähtö. Yhteiskunnan toimesta etsitään kyllä kaukaisetkin omaiset, jos sellaisia on; jos ei ole, vainajat haudataan silti kunnioittavasti, sen tiedän. Monen yksinäisen kipeä kysymys tulee vastaan jo laitoshoitoon joutuessa: kenet ilmoitan lähiomaiseksi. On niin kovin erilaisia kohtaloita. Tiedän vanhuksen, jolla ei ole omaa perhettä, sopineen seurakuntansa kanssa hautauksesta, hän kun on oikeutettu veteraanihautapaikkaan. Hän on myös järjestänyt testamentilla asiansa hyvissä ajoin. – Ajattelen, että ystävällinen lähimmäinen voi olla jollekin merkittävämpi kuin ns. lähin omainen.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 20. huhtikuuta @ 21:12
On tärkeä tietää, että yksinäinenkin hautaan siunaaminen hoidetaan arvokkaasti. Se on näitä kirkon hiljaisia palveluksia, joista harvoin kerrotaan. Tiedän, että ne eivät ole helppoja papillekaan, joka niissä joutuu kohtaamaan yhteiskuntamme todellisuuden ja oman rajallisuutensa.
Olen ollut myös tilaisuudessa, missä vainajan testamentin saaja, ”yleishyödyllinen yhteisö” on aivan upealla tavalla hoitanut hautajaiset. Vanha käännös sanoi: ”uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu”. Heitäkin on.
Kommentin jätti mm · maanantaina 21. huhtikuuta @ 13:48
Olemme juuri parastaikaa tilanteessa, jossa on selvitelty Espanjan onnettomuudessa kuolleiden henkilöyttä ja omaisia. Tuntuu hyvältä, että yhteiskunnan valmiudet ovat nyt ajan tasalla ja toimeen tartutaan ripeästi.
Kiitos hyvästä kommentista, mm, näitä asioita moni ei tiedä.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 22. huhtikuuta @ 11:04