Kotona vielä asuessaan äiti ei halunnut syödä lääkärin suosittelemaa mielialalääkettä. Hän oli vakuuttunut, että isän kuoleman myötä radaltaan suistunut elämänhalu ei korjaannu millään lääkkeellä. – Mikkää pilleri ei tuo häntä takasii, tokaisi äiti aina taipumattomasti, kun asiasta yritettiin keskustella.

Palvelutaloon muuton jälkeen masennus paheni. Äiti halusi kuolla kokonaan pois elämästään. Muistin kiihtyvä katoaminen ja elämänmuutokseen sopeutumisen vaikeus teki hänen olonsa surkeaksi. – Mitä mie tälläsellä elämällä, ko miust ei oo minkää tekijäks enkä mie muista ennää mittää, hän vaikeroi. Kävijää vastassa oli sankea valitusmuuri ja jokainen keskustelu päätyi itkuun ja kuolemantoiveisiin. Äiti kiukutteli kuin lapsi. Mikään ei ollut hyvin.

Lopulta ehdotin veljelle, joka huolehtii lääkkeiden jaosta, että aloitetaan äidille määrätty mielialalääke uudestaan. Jospa surkea olo edes hiukan helpottuisi. Näin tehtiin. Kuukauden kuluttua äidin vointi oli havaittavasti kohentunut. Hän ei enää itkenyt alituiseen. Hän keskustelee järkevänoloisesti tunnelmistaan, päivän säästä, ruuasta, vaatteista ja hoitajien edesottamuksista. Kun soitan joka toinen aamu, äiti saattaa kysäistä pojistamme ja lähettää terveisiä kuin joskus ennen. Erään kerran hän jopa sanoi: Onha se hyvä ko sie ain soitat, ni suap jutella jonkun kanssa.

Siunattu pilleri, helpotti äidin oloa ja meidän aikuislasten, vaikka ei tuokaan isää takaisin.