Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.