Kyllikki Villa; Pakomatkalla * Toinen lokikirja; Like 2007

Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen Vanhan rouvan lokikirjan innostamana halusin tämänkin matkakuvauksen mahdollisimman tuoreena luettavaksi. Itse asiassa tämä Toinen lokikirja onkin ajallisesti aiempi, se on koottu päiväkirjamerkintöjen pohjalta vuoden 1992 matkalta St. Helenan saarelle ja Namibiaan. Pakomatkan taustana on kipeä erotilanne, jonka käsittelemättömät tunnot jumittavat matkaajan aluksi masentuneena Lissaboniin taistelemaan epävarmuuden kanssa: jäädäkö Eurooppaan vai toteuttaako vahvana mielessä väikkynyt matka isovanhempien jalanjäljille Afrikkaan. Villan teksteistä tutut vanhenemisen, selviytymisen ja epävarmuuden voittamisen tunnot toistuvat tässäkin. Jo tuolloin, 68-vuotiaana hän puhuttelee itseään ’vanhaksi rouvaksi’ ja myöntää huvittuneena, että oikeastaan odottaakin ikänsä vuoksi saavansa apua aina tarvitessaan. Kirjan parasta antia ovat kuvaukset ajasta Helenan saarella. Afrikka jää vähemmälle, on myös fyysisesti haastavin matkaosuus. Kirjan kiinnostavuus liittyy kirjoittajan persoonaan ja kykyyn kerrotun kautta luonnostella sisäistä matkaa ulkoisen kehyksissä.

Elsa Saisio, haast.; Katseen alaiset; Dark Oy 2005

Näyttelijänä vielä nuori, silti monessa jo ehtinyt olla mukana tämä Elsa Pirkontytär. Kirjaan on purettu yhdeksän nimekkään näyttelijänaisen ajatuksia työstään, muun muassa Laura Malmivaaran, Leea Kleemolan, Anna-Leena Härkösen, Seela Sellan, Ritva Valkaman. Haastattelijan ei ole tarvinnut monta kysymystä tehdä, puhetta on pulpunnut. On ehkä ollut sekä haastateltavien että haastattelijan etu tehdä nämä kysymykset. Vastaukset valottavat katsojalle näyttelijäntyön eri puolia riisuvasti. Tavallaan yllättävääkin teatterimaailmaa lähemmin tuntemattomalle lukijalle, miten näyttelijän persoona voi olla samalla itsetunnoltaan niin haavoittuva ja narsistisesti huomiosta ja nähdyksi tulemisesta vahvasti nauttiva. Parhaiksi ammatissaan kehittyvienkin tausta voi olla vaikea ja vaatia eheyttävänä kompensaationa tätä paljautta, erilaisten kohtaloiden tulkiksi ja katseen alaiseksi asettumista yhä uudelleen.

Kira Poutanen; Katso minua!; Otava 2004

Tämäkin kirja liittyy katseen alaisuuden teemaan. Kiihkeä kuvaus näyttelijänä Pariisissa aloittavan nuoren miehen ajautumisesta viihdemaailman pyörteisiin, menestymisen huumasta ja sen hinnasta. Tarina kertoo myös aidosta Pariisista sellaisen silmin nähtynä, joka ei ole sinne syntynyt, mutta elää siellä. Taitava nuori kirjoittaja panee paljon peliin ja onnistuu tässä: tarina imee mukaansa. Kirjan motto kertoo miten verenmakuinen teksti on kirjoitettu:

”Tämä kaupunki on keltainen ja ihmisiä täynnä ja minä kirjoitan tämän tarinan niin kuin sen muistan. Niin kuin se silloin vei minut mukanaan ja muutti elämäni ikuisesti. En enää osaa keksiä elämänmakuisia tarinoita, en huijata huikeilla kuvitelmilla. Sillä elämä on suurempi kuin sinä, se on suurempi kuin minä ja meidän molempien murheet yhteensä.”

Raili Mikkanen; Runokirje, Kertomus nuoresta Katri Valasta; Tammi 2005

Pääasiassa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Mikkanen eläytyy tässä teoksessa Heinolan seminaarissa 1921-22 opiskelleen ja sitten ensimmäisissä opettajanpaikoissaan työskentelevän nuoren Karin Wadenströmin runoilijankutsumuksen alkuvaiheisiin käytettävissä olleiden dokumenttien pohjalta. Henkilöhistoriallisia teoksia Mikkanen näyttää tehneen ennenkin. Hänen tyylinsä tuntui ensin hiukan naiivilta, mutta toisaalta ehkä hyvinkin viime vuosisadan alun tapaa heijastellen. Olen saanut vahvan ensi kosketuksen Katri Valan runoihin 1960-luvulla, tajunnut tuolloin hänen merkityksensä uuden runokielen tienraivaajana ja yhtenä ’Tulenkantajien’ keskushahmoista. Tämän kirjan luoma kuva runoilijapersoonasta jää kalpeaksi väkevien runojen rinnalla. Mysteeri jää elämään.

Bo Carpelan; Alkutuuli; Seven 2006 (j.v. 1993)

Ostin kirjan pokkarina matkalukemiseksi. Olen tämänkin jo lukenut joskus kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa, silloin se teki valtavan vaikutuksen. Nyt halusin ehkä myös havainnoida miten paljon tässä on jo viimeisimmän, palkitun ’Kesän varjot’ -romaanin ideaa. Paljon. Ei tarinassa, koska tarinaa ei kummassakaan oikeastaan ole, mutta kirjoittamisen tavassa. Varjomaisesti häilähtelevä tajunnanvirta, toisiinsa unenomaisesti liukuvat kuvat, mestarillinen kieli – tuo kaikki Carpelanin vanhuudenvuosien runoproosalle tyypillinen – on samaa.

”Minut on vallannut sydämen ohut viileys, ikään kuin olisin tullut johonkin johtopäätökseen ymmärtämättä sitä itse. Kuin olisin alistunut jossakin tärkeässä kohden ja minulla olisi siihen täysi oikeus. Minä olen mikä olen, ehkä vain vähemmän kuin olin luulotellut. Pilvet kulkevat, laineet lyövät niin kuin aina ennenkin, puut seisovat puistoissaan ja seisovat vielä, kun minut on peitetty multiin, se tuntuu yhtaikaa kummalliselta ja aivan luonnolliselta.”

Kyllikki Härkäpään taitava suomennos ansaitsee erikseen kiitoksen.