Myönnän ajatelleeni joskus vähän erikoisemmasta ihmistoverista: tuntuu olevan aika kuutamolla ajatuksineen ja mielipiteineen. Arvio ei sinänsä ole pahansuopa ja vertauskin lievä – kuutamohan on sinänsä kaunis ja rauhallinen ilmiö selkeällä taivaankannella. On hyvä kuitenkin muistaa, että itsekin ajatuksiani esille tuovana, olen lukijoiden arvioinnin kohteena ja ehkä jonkin mielestä kuutamolla reaalielämän suhteen.  

On tullut mieleen, että vanhan olo tässä maailmanajassa onkin toisinaan kuin kuutamolla kulkijan. Monet asiat tuntuvat vierailta eikä ymmärrä, miten nopeasti kaikki on muuttunut niin, ettei enää tunnista maailmaa samaksi. Muutos on toki elämän merkki, sekä maailmalle että siinä kulkijalle. Kaiken jatkuminen ikuisesti samana on mahdotonta ja johtaisi lopulta tuhoon. Nyt tuntuu muutoksessa katastrofi seuraavan toistaan eikä edellisestä ehditä toipua, kun jo uusi rysähtää jossain päin maailmaa.

Vierauden tunne on tietysti myös ikään liittyvä ilmiö. Samalla kun muutos ympärillä on kiihkeää, eikä ajoittain tunnu olevan kenenkään hallinnassa – kokijan elämänrytmi on hidastunut ja fyysiset sekä henkiset resurssit haurastumassa. Ihmiskunta tyhmistyy, joka maanosassa käydään sotaa tai ollaan konfliktissa johonkin suuntaan. Elintasosairaudet ja toisaalta huono-osaisuus lisääntyvät eikä hoitoa tai apua ole välttämättä saatavissa kaikille. Hyvinvointivaltioiden kyky pitää huolta kansalaisistaan käy rajalliseksi samalla kun ihmisten resilienssi heikkenee. 

Maailma oli kerran kaunis, tulevaisuus tuntui turvatulta ja olevan ennakoitavissa. Missä me teimme ratkaisevan virheen?