olin kaupassa, kuten useimmiten perjantaiaamuisin. poikkean useimmiten heti alkuun kärryineni joko lehtihyllyille tai kukkakimppujen tykö. nyt näin vaaleanpunaiset tulppaanit, ne tahtoivat mukaan. toinen meistä oli poikennut apteekkiin omille asioilleen. tapanani on kulkea tiettyä reittiä keräillen ruokatarpeita, siinä vaiheessa ei tarvita listaa. näkömuisti kertoo. toinen odottaa jo penkillä, jossa aina tapaamme. siinä tarkistan listan.

kalatiskillä vuoroa odotellessa jouduin todistamaan ennen näkemätöntä näytelmää. isokokoinen mies on pyytänyt ison haukifileen. ajattelin hetken, miten hän mahtaa sen laittaa, itse en koskaan osta haukea. mies alkaa huutaa vimmoissaan saatuaan paketin. siinä on kuulemma kalliimpi kilohinta kuin seinän infotaulussa, sanoo mies ja paiskoo paketin tiskin yli, läksyttää kokenutta myyjärouvaa rumin sanankääntein. takahuoneesta tulee nuori osastovastaava, joka yrittää saada selville mistä on kyse, vanhempi myyjä selittää, mies ei kuuntele kumpaakaan, kovaääninen läksytys kiihtyy vain.  – taisi olla herralla huono aamu, sanon, kun vuoroni vihdoin tulee. nuorempi nainen huokaa: on ollut tavallista kiireisempääkin vielä…

kotona väsyttää. muistan väriterapiakurssilla oppimani asian: mieli tietää milloin tarvitaan vaaleanpunaista, se on rauhaa tuova, hoivaväri.