Talvi, on. Lunta on ja lisää on satanut tänäänkin. Pakkasta on ja se kiristyy, lauhtuu, kiristyy, lauhtuu – ei pysty päättämään, miten olisi. Kynttilänpäivä oli ja meni, vanhastaan talven selän piti taittuman, muttei tuosta nykyään tiedä.

Kauan sitten meidän taipaleemme alkuhämärässä otettiin tästä päivästä lukemat talteen. Siitä pitäen on 11. helmikuuta ollut se päivä, josta tuli kihlauspäivämme.  Senpä vuoksi ajelimme vaihteeksi järven tuolle puolen Härmän Ratille syömään. Ei se kihlaus ole siinä päivässä aikoihin enää puheena ollut. Pitkää polkua, arkea ja juhlaa, tiukkoja paikkoja ja vaikeitakin mutkia on ollut matkalla sieltä tähän päivään. Tässä yhä ollaan, me kaksi, jotka silloin niin päätettiin. Oltiin vapaita aikuisia, ei siinä tarvinnut häslätä turhia tunnekiemuroita. Tänään valintaa tehtiin lohiannoksen ja lihapullien välillä, sanoin taas ottavani kalaa, arvelin, että toinen ottaa kumminkin lihapullat, vaan kalan otti. Käytiin alkupalapöydästä mieleisemme, vettä palan painimeksi. Ruoka tuotiin pöytään, oli maukasta. Kahvit juotiin kotona, tullessa poikkesin mukaan sacher-leivokset, ja apteekista kolmen kuukauden rohdot värisevälle sydämelleni.

Siitä päivästä on siis 53 vuotta. Tavattiin toisen ja vanhempiensa kera minun virka-asunnossani.  He lienevät tulleet mahdollisen miniäehdokkaan katsastuksen ohessa pääkaupunkiin muissakin merkeissä asioimaan. Ei ne erityisemmin kyselleet, tiesivät kai jo oleelliset. Anoppi katseli varovasti kerrostalokaksion vaatimatonta sisustusta, pianon panivat merkille. Kerroin, etten ole kummoinen soittaja, laulutunteja varten se. Siitä appiukko, ystävällisen tontun oloinen pieni mies keksi kysyä, josko laulaisin heille jotain, olisi lysti kuulla. Otin kitaran, sanoin, että olen lauleskellut israelilaisia lauluja edelliskesän matkan jälkeen. Tykkäsivät, aistin sen heistä, appiukko varsinkin, ja anoppikin rentoutui. Kahvit tietysti juotiin, olin hakenut alakerran leipomosta tuoretta pullaa. Mitä lie puhuttu siinä, niitä näitä iloisia asioita, ei mitään mieleen jäävää. Saateltiin heitä vielä kotimatkalle Karelia-junaan, mihin oli paikat varattu. Tultiin toisen kanssa sitten junalta mun luo takas. Lojuttiin siinä sinisellä nukkamatolla. Siinä mua kosittiin toisen kerran elämässä, tällä kertaa vakain tuumin, selkein aikein ja rakkaudella. Loppu on historiaa.