Joulunpyhiä riittää ja välipäiviä melkoinen rimpsu, kun aatto on keskellä viikkoa. Ponnistauduimme tavanomaiselle kauppareissulle ennen puolta päivää, Toisella oli myös asiaa apteekkiin. Ensimmäisen kerran ikinä sattui niin, että osuin kaupassa paikalle, kun jotain poikkeavaa oli tapahtunut. Ison käytävän lattialla istui nuori, henkilökunta-asuinen nainen ja piteli sylissään vanhan naishenkilön päätä. Vanhus makasi poikittain käytävällä, oli ilmeisesti kaatunut pitkin pituuttaan siihen. Tilanne oli rauhallinen, arvasin oikein, että ambulanssi oli jo kutsuttu paikalle eikä elvytystä tai verenvuodon tyrehdyttämistoimia tarvittu. Pysähdyin kuitenkin kysymään voinko auttaa jotenkin. Nuori ihminen kiitti ystävällisyydestä ja sanoi, että sairasauto on tulossa.

Jatkoin kärryineni matkaa, kävi mielessä, minkälainen joulu vanhuksella lienee ollut ja onko hänellä kotiin joltain taholta saatavissa apua. Ihme oikeastaan, että ensimmäinen tällainen tapahtuma sattui kohdalle, kun olemme samoihin aikoihin muiden eläkeikäisten kanssa tässä aamupäiväostoksilla käyneet kohta parikymmentä vuotta. Tuli myös mieleen, että entä jos se olisi ollut Toinen meistä, jota vahva lääkitys nykyään huimaa ja joka siitä syystä istuu hyllyjen välikäytävän ainoalla penkillä odottamassa, kun kiertelen kärryineni ympärillä. En olisi itse kyennyt alas istumaan käytävälle pitelemään häntä tai tekemään mitään muutakaan kuin soittamaan 112:een. Jostain muinaisen elämäntehtävän hämäristä kerroksista tulee vain automaattisesti yhä tuo: voinko auttaa jotenkin.