Kaupungin toimesta joka syksy koteihin jaettava Opiston julkaisu tulee aina vanhasta muistista tutkittua. Tarjontaa on kosolti, tosin mikään säännöllistä läsnäoloa vaativa harrastus ei tunnu meitä enää kiinnostavan. Huomasin ohjelmasta kuitenkin tämän: Miesten Kantapöytä torstaisin. Heitin Toiselleni, että nyt siellä olisi jotain, mikä saattaisi sinua kiinnostaa. Osuin oikeaan, hän huomasi Kantapöydän, jossa luvataan keskustella asioiden tilasta ja maailman nykymenosta. Miten niin naisille ei ole tarjolla kantakahvilaa, missä käsiteltäisi asiain tilaa? Jumppaa, kielikursseja ja käsityöpiirejä on yllin kyllin ja ne on koettu.

Olen huomannut, että kotona kahdestaan hissuttelu, ruuanlaitto ja kodinhoitoaskareet sekä ajoittaiset pihapuuhat, lukeminen, kirjoittelu ja tv-uutiset eivät ihan riitä henkiseksi evääksi syksyn tullen. Jotain stimuloivaa tarvitaan: vuorovaikutusta ihmisten kesken. Kaupungeissa ei pistäydytä naapuriin kutsumatta kylään. Kutsu taas vaatii usein aikataulujen yhteen sovittamista sekä näillä kymmenillä myös oman kulloisenkin voinnin kuulostelua. Siksi usein puhelinyhteydenkään aikaansaaminen ei onnistu.

Tänä syksynä olen herännyt siihen tosiasiaan, että kaikkia elämän varrella hyvinkin vaalittuja ystäväsuhteita ei enää tavoitakaan. Jotkut ovat jo kokonaan poissa tästä elonkehästä. Joku on muuttunut sillä tavoin, että tuntuu etääntyneen. On muistisairautta, haurastumista, akuuttia terveydentilan romahdustakin niin, että yhteyttä ei enää saa. Ystävää ajatellessa tuntee hiljaista luopumisen surua. Sen hyväksyminen elämään kuuluvana on kypsyystesti. Minunkin vuoroni tulee aikanaan.