Äitimuorini levännyt tuonilmaisessa unessaan jo hyvinkin viisitoista vuotta, taivallettuaan tässä maailmassa 96 vuoden kunnioitettavan pitkän elontien. Tänään pesin koneellisen valkopyykkiä, jossa mukana pyöri pari ihanaa käsin virkatuin pitsein viimeisteltyä pellavalakanaa, pellavapyyhkeitä ja pari ikivanhaa tyynyliinaa, joita on ollut erityisen ihana pitää hellekesinä tyynynsä suojana. Niissäkin äidin askartelemaa revinnäistyötä ja nimikirjaimet, joista käy ilmi, että ovat kapioarkusta saakka mukana kulkeneet ja aikanaan päätyneet tyttären vaatehuoneen liinavaatehyllylle ja perheen käyttöön. Tytär on hänkin ehtinyt eläkevuosiensa hyvää tekevään rytmiin jo sopeutua.

Tänään sitten oli se päivä, kun viimeiset kaksi äidiltä perityistä tyynyliinoista hajosivat pesussa kuin yhteisestä sopimuksesta. Kunnioitan niiden sitkeää halua olla mukana sukupolvien ketjussa. Pahoittelen vilpittömästi, että ne joutuvat kestämään lumpun kohtalon, enkä tule edes tietämään missä niiden loppusijoituspaikka sijaitsee. Kiitos, Äiti.