tulisen helleviikon jälkeen aamuyöllä auringonnousun aikaan tekoäly yrittää virkistää kirjoittimensa avaajaa huurteisella merikuvalla. kumma kun se ei paahteisten päivien kypsyttämää sieluntilaa kohenna, sen sijaan puolen tunnin haahuilu yöpaidassa kasteluletkun kanssa ihanassa viileydessä saa ihmisen melkein hurmioon: hyvää huomenta pihakukat, tässä maljanne! oi tammi, elämämme ankkuripuu, kiitos yön suojasta ja päivän varjosta! ja pensaat, anteliaasta syvänvihreästä pehmeydestänne!
aamuyön puutarhatonttuilu virkistää kokonaisvaltaisemmin kuin huoneisiin viileyttä kehräävä ilmastointi. on ihmeellistä nähdä aamuvalon syntyhehku puistometsän tumman pitsin takaisessa avaruudessa. sielu häikäistyy aamu aamulta, juo kyllikseen valon maljasta, yhtyy elämän lauluun. ja huomenna, ehkä jo huomenna saderintama käy armahtaen ylitsemme…
ps tämän kirjoitin tänään viiden aikaan aamulla. jo ennen puolta päivää ukkonen kaatoi sadetta saaveittain pihaan. sitäkö ihan saa, mitä tilaa?
Sinusta tulee yhä enemmän runoilija, tapahtumien tunnerikas ja runollinen kuvaaja! Olen huomannut viime vuosina, että minun ilmaisuni päinvastoin kapenee entisestään.
Kommentin jätti Annikki · tiistaina 22. heinäkuuta @ 15:20
Sanoit kauniisti, kiitän. Mietin, että olen kyllä ollut ’pieni runotyttö’ siitä asti, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan, mutta saattaa olla, että iän myötä itsekritiikki höltyy ja antaa itselleen luvan haltioitua vapaasti.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 23. heinäkuuta @ 21:44
Runotyttö sinussa pääsee lisääntyvästi esiin myös proosassa.
Kommentin jätti Annikki · perjantaina 25. heinäkuuta @ 12:24
Niin taitaa käydä. Se mitä sanot ilmaisun kapeutumisesta, on varmaan ikään liittyvää. Itse ainakin olen huomannut, että omien juttujeni aihepiiri on jo aika ennalta arvattavaa ja arkista. Vaan sitähän on elämäkin näillä vuosilla.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 25. heinäkuuta @ 12:50