halusin sinne ja toinenkin halusi. esikoinenkin tahtoi, kun hänellä mahdollisuus oli, tulla ajamaan reilut neljäsataa kilometriä eestaas. ei meistä olisi ollut keskenämme, ei enää. matkan varrella kahvipaussi ja tuliaisiksi kassillinen raparperimehupulloja ja -hilloketta. toisen kotikaupungin torilla taas pysähdys, sieltä mansikoita mukaan. viimein ’savonmuan’ puolelle koukkaava tie, joka käärmeen tavoin kiemuroi metsän halki vuoroin ylä- ja alamäkeä perille etelä-karjalaan. kummipojan perheen iloinen vastaanottokomitea pyrähti talosta pihalle, kun siihen kurvattiin. vuosien väliaika oli kumuloinut ikävää, joka siinä hetkessä täyttyi. vihdoinkin! vielä!

kahden yön ja kolmen päivän intensiivinen tunnemyrsky kohtaamisineen, lapsuuskoti ja sen ikivanha pihapuu ja räystään alla pesivät pääskyset. naapurissa valoisalla mäellä vanha syntymäkoti, jossa leikkiserkkuni ja isoveljeni kanssa vielä kerran muistelimme varhaisia vuosiamme sukuperheessä. pyhäaamuna kuljin yksin avaran, keltaisena hehkuvan rypsipeltoaukean piennarta ja tuttua metsätietä järven rantaan. tervehdin kulkiessani kaikki syntymäkuuni kukat sekä erityisellä rakkaudella vielä maariankämmekät ja talvikit (oi, ne ovat odottaneet minua!) – ei niitä muilla elämäni poluilla ole vastaan tullutkaan.

liikutuksen vuo on ehtymätön! kauniisti kyyneleet huuhtelevat ikävän rippeet, tasaannuttavat tunnemyrskyn. kotimatkalla poikkeamme vielä emojemme ja taattojemme haudoilla. esikoinen palauttaa meidät lähtöpisteeseen, joka oli hänen kotipihansa, purkaa romppeensa siihen ja jää vilkuttamaan. kohta kannamme mekin kassejamme taas oman kodin ovesta sisään. tunnen siinä hetkessä syvästi kotiinpaluun onnen: voida tulla omin jaloin omaan kotiin, joka on odottanut meitä kahta paikoiltaan hievahtamatta, vaikka oma sielu olisi matkoillaan minkä myrskyn läpi käynyt. äsken eletyn syntymäpäivän ruusut hehkuivat yhä kristallimaljassaan ja hiljaisissa huoneissa lepäsi tuttu rauha. kotona!