Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.
En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä tuntuu. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha viisaus, jolla on katetta.
Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.
Jaetun ahdistuksen voima? Osallisuus kollektiiviseen ahdistukseen on sukupolvikokemus, mutta miten sen voima ilmenee ja missä vaiheessa?
Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 15. joulukuuta @ 19:55
Tässä ahdistuksessa, joka on ihmisyhteisön yhteinen, on suuri tuhovoima – niin koen – mutta kun paino on siinä, että yhteinen ahdistus jaetaan, voimasta tulee yhdistävä, sekä yhteisöä että yksilöä kannatteleva.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 16. joulukuuta @ 17:40