Vuoden pimeimmän ja hiljaisimman kuukauden ensimmäisenä aamuna herään sataneen lumen valoon. Edellisenä päivänä olin korjannut pihan kesäistutukset, tyhjentänyt ruukut, leikannut viimeksi penkissä kukkineen syysleimun kuihtumassa olevat, vielä terhakat varret. Pelastin muratin, jonka sijoittaminen sisälle vaati rönsyjen suitsimista, mutta kauniisti se sitten asettui huoneisiin muistuttamaan ihanasta kesästä.

Pyhäinpäivän hiljaisuus muistoineen sopii räntäsadesään luomaan tunnelmaan täydellisesti. Ajattelen veljeäni, joka on ollut lapsuusmaan kirkon kuorossa laulamassa ja käynyt hautausmaalla sytyttämässä kynttilät sukuhaudalle, jossa lepäävät isän isovanhempien mullaksi maatuneet muistot sekä isä ja äiti. Siihen tahtoo veli itsekin aikanaan. Ensi kerran ajattelen pääsemmekö toisiamme saattamaan, kumpi ensin lähteekin.

Kiitollinen mieli syntyy ajatuksesta, että oman ja Toiseni perheen pojat rakastettuineen ja rakkaat lastenlapsemme ovat lähellä. Heille seurakunnan muistolehto, meidän tuleva leposijamme, on lähellä. Luonnon suureen syliin tuhkamme kerran hajoaa, kesätuulten lämpöön, tulevien lumien kätköihin.