tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.

eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.

puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.