Sielussa häivähti joku nimetön ja hahmoton ikävä, joka pani sanomaan Toiselle: Lähdetäänkö ajelulle Järven ympäri? Ainahan ei heti ole ilmiselvää, mistä nälästä haikeus nousee, ei varmaan Toisellekaan ollut, mutta hänellä ei ollut mitään vastaan, niinpä kahvit juotua lähdettiin.

Ajettiin isompaan naapurikaupunkiin, jossa on kirjakauppa. (Nykyään maa on sillä mallilla, että alle 40:n tuhannen asukkaan kaupungissa ei kannata pitää kirjakauppaa.) Trendi näyttää olevan, että urallaan huristava sukupolvi ei hanki eikä lue ns. kaunokirjallisuutta, kun on nettikauppa ja äänikirjat. Tulevien sukupolvien ei tarvinne osata lukeakaan. No, kauppa löytyi ja kolme kirjaa, kaksi lapselle lahjaksi ja yksi itselle lukuun. Jatkettiin matkaa.

Järven takaisilta viljelyksiltä sato oli korjattu talteen, peltoaukeat lepäsivät raukeina maisemassa syyskyntöjä ja talvilepoa odotellen. Metsässä koivut olivat yhä vihreissä kesämekoissaan, vasta joillakin vilahteli keltaista. Pihlajat punersivat marjoista raskaina. Keräsin niityltä kourallisen kesän viimeisiä kukkia ja pysähdyin kalliorinteelle ihailemaan mehitähtien upeita ryppäitä, joista yhden irrottelin varovasti kotipihaan vietäväksi.  

Ja sitten näin sen, mitä syysilostani oli puuttunut: tienvarren isojen vaahteroiden tuliset lehtikourat täynnä sulaa auringonkultaa! Voiko tuosta näystä saada kyllikseen! Sateisten päivien kalpeanharmaa muisto oli kerralla pyyhkäisty leiskuvien värien siveltimellä. Jossain, aina jossain on vielä vaahterasyksy, vaikka ei kaupunkipihassa puulle ole lupaa eikä tilaa.