Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.