Loittonen. Käyn sisältä hiljaiseksi kuin kaupunki, josta väki on kaikonnut mökkilaitureilleen, saunojensa löylyihin, rantojensa vilpoisiin vesiin. Mietin omiani, tapahtunutta, tulevaa. Avoin ikkuna tarjoaa sepelkyyhkyn tarinointia, onneksi tuo ei ole monisanainen. Pihatammen juurella rohtoraunioyrtti ojentelee käsiään, kukkasormissa terveiset taivaansinestä.

Ei tuoksu koivut rapun pielissä, aidan takana vain kotikadun koivurivi, jonka hiuksia tuuli kieputtaa. Ei vastaa, ei vihtaa saunan löylyissä, ei kukkia tyynyn alla unien ja unelmien inspiraatioksi illan hämärtyessä yöksi. Unelmiakaan, enää? Naapurinmies nostaa lipun salkoon, tuuli antaa siniristin olla aloillaan, siinä se roikkuu kuin muistona menneistä ajoista, jolloin tuuli tarttui ja vei.

Ystäviltä kilahtelee juhannustoivotuksia luuriin, otan vastaan ilosydämin, kerron Toisellenikin. Eivät ole unohtaneet, emme mekään. Radio valuttaa toisessa huoneessa vaimeasti juhannuspulinaa, säveliä ja puhetta, mitä lie. Ei siinä ole minulle mitään, mutta Toinen viihtyy leppoisassa jutustelussa, johon ei tarvitse osallistua, ei jatkaa juttua eikä ottaa kantaa. Sellaista on vapaus olla.