Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.