Palasin 2011 Nobel-palkitun Tomas Tranströmerin runojen pariin taannoin Lukunurkkauksessa mainitsemani Heli Hulmin kirjan inspiroimana. Olin hankkinut Kootut teokset runoilijan Nobel-vuonna, kun opus julkaistiin suomennettuna. Nyt vanhempana Tranströmerin runot ovat kenties vielä vaikuttavampi lukukokemus kuin nuorempana. Runoilijan maailmanmatkat, sisäinen avaruus, keskustelut toisten kirjailijoiden tekstien kanssa, kielen rikkaus ja kauneus puhuttelee myös Caj Westerbergin hienon suomennoksen ansiosta. – Tranströmer kuoli 2015 ja on Nobelinsa ansainnut. Poimintoja teoksista:

Jälleen on joku jättänyt raskaan kaupungin, sen / ahneitten kivien renkaan. Kristallinkirkasta suolaa on vesi / /  Hitaana pyörteenä on tänne noussut hiljaisuutta / maan keskeltä juurtuakseen ja kasvaakseen, / varjostaakseen runsaslatvaisena miehen / auringonlämmintä porrasta.       (Viisi säkeistöä Thoreaulle; Syksyinen saaristo 1954

*

Helmikuussa elämä on pysähdyksissä. / Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu / hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene / hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty. //  Puut seisoivat selin. / Kuolleet korret mittasivat lumen syvyyden. / jalanjäljet hangella vanhenivat. / Suojapeitteen alla kieli näivettyi. // Eräänä päivänä jotain tuli ikkunan luo. / Työ keskeytyi, kohotin katseeni. / Värit liekehtivät. Kaikki kääntyi ympäri. / Maa ja minä riensimme toisiamme kohti.                       (Kasvotusten; Keskeneräinen taivas 1962)

*

Menomatkalla säikähtänyt siipipari paukkui lentoon, siinä kaikki. Sinne mennään yksin. Se on korkea rakennus, joka koostuu yksinomaan raoista, rakennus,  joka aina huojuu, mutta ei koskaan romahda. Tuhatkertainen aurinko leijuu sisään raoista. Valon leikissä vallitsee käänteinen gravitaatiolaki: talo ankkuroituu taivaaseen, ja mikä putoaa, putoaa ylös. Siellä saa kääntyä ympäri. Siellä sureminen on sallittua. Siellä uskaltaa kohdata tietyt vanhat totuudet, jotka yleensä pidetään piilossa. Syvällä olevat roolini nousevat siellä pintaan, roikkuvat kuin kutistetut kallot esi-isien majassa Melanesian jollakin syrjäisellä saarella. Lapsellinen päivänvalo ympäröi hirmuisia voittosaaliita. Niin lempeä on metsä.  (Metsänkohta; Totuudenkynnys 1978)

*