Sai se peijakas meitsimummon kii tänäkin vuonna, kuten poikkeuksetta joka ikinen kevättalvi. Juuei, ei siis SE, ihan vain tavallinen kausiflunssa, jota myös kauniisti räkätaudiksi kutsutaan. Silleen, et ensi tuntuu haljulta, no, mikä on, kun mikää ei kiinnosta. Kurkkua kutittelee. Sitten alkaa sarja-aivastelu. Äkkiä valmiiksi avattu nenäliinapaketti joka huoneeseen ja viereen jätepussi. Yöksi taputellaan nenää bepanthenilla. Sähkösänky säädetään puoli-istuvaan asentoon. Lämmintä mustaviinimarjamehua kitusiin tuon tuostaki. Poikakaverilla sama juttu.

Kolme päivää ja kolme yötä yhtä ja samaa kärvistelyä. Kuumemittarilukema ei värähdäkään, mitäs turhia. Jos päätä oikein kivistelee, voihan sille panadolin tarjota, vaikkei se mitää auta. Kolmantena päivänä (vähän ennen kuolemaa) pitää kummiski vielä jaksaa kaivella nenäparkaa pumpulitikulla ja liuottaa näytöt putkilon pohjanesteeseen. Testimittari ilkkuu negatiivista. Niinku arveli, ei tää ole SE. Siis kärsi, kärsi, ei tässä muu auta. 

Neljännen päivän aamuna pitkään ja unitta nukutun yön jälkeen aurinko nousee. Hämmästyn: jäinpäs jästipää henkiin vielä tästäkin.