Ihminen tarvitsee tavallisia päiviä ja erityisiä. Molemmissa on hohtonsa. Erityiset tempaavat mukaansa jonkin harvinaisen, poikkeavan aiheen tai tapahtuman myötä. Käynnistävät ajatusketjuja, muistoja, tunnetiloja – ehkä luovuuden purskahduksia. Oli mukava tavata isänpäivänä lapsenlapsia ja niitten isiä. Ritaripoika valitti, ettei ole piitkään aikaan päässyt käymään Vaarilassa, niin kysäisin mitä meille yhteisiä juttuja he muistavat lapsuudestaan. Poika muisti ”ne maanantait, kun te tulitte meille ja haitte mua ekaluokalta kotiin ja sitte puuhattiin kaikkea, mummeli luki juttuja ja lauloi mun oman spesiaali-iltalaulun”. Isomuru taas muisteli, kun ”vaari haki mua päiväkodista ja me keksittiin lauluja mummelin kaa koko matkan kotiin asti. Sit mummeli lauloi mulle unilauluksi aina pohjantähtilaulun ja muitakin tähtilauluja…”

Tavallisen päivän aamuna herätessä eläkemuori huokaa: ihanaa, tänään ei ole mitään ohjelmaa! Se tarkoittaa, että ei ole välttämätöntä lähteä mihinkään, voi aloittaa päivän hitaasti, unohtua lukemaan lehteä, hoitaa kotiaskareet muistaessaan, syödä kun tuntuu siltä, lukea levätessään tai kirjoittaa tai lähteä metsään kävelylle. Voi soittaa ystävälle tai viestitellä lähipiirin kanssa arkisia. Illalla voi katsoa uutiset ja ajankohtaiset telkkarista, jos jaksaa. Ja sammuttaessaan lampun huokaista syvään: Kiitos tästä tavallisesta päivästä.