Luonnon syysvärit tummuvat. Heleiden värien aika on ohi. Kirjoitushuoneeni ikkunasta näen riisutun koivun. Se näyttää palelevan. Sen vieressä haapa on vaihtunut keväänvihreästä syväntummaan kesäväriin ja nyt sen räiskyvänkeltainen syyspuku ohenee, tummuu hiljalleen. Pihlajan punalehdet ovat jo ruskeina. Värisevät lehdet antautuvat tuulen mukaan ja oksien grafiikka tulee esiin.

Ihmiset ovat lähes unohtaneet pandemian olleenkaan. Jossain taustalla häälyy vielä tietoisuus viruksesta, joka yhä tarttuu, jos kohdalle osuu, mutta jota hoidetaan kuin jokasyksyistä flunssaa. Puhuuko joku vielä karanteenista, jos sattuu sairastumaan? Kasvosuojukset ovat kadonneet katukuvasta. Ihmisellä on sinnikäs pyrkimys normalisoida elämäänsä. Kaikki ikävä ei silti katoa maailmasta, vaikka siitä vaiettaisiin.

Rakastan syksyä. Olen aina rakastanut. Tämä on asia, joka ei näytä muuttuvan ikääntyessä. Syksyt ovat erilaisia, tänä vuonna on ollut maksimaalisen upea ruska kaikkialla. Luontoäiti on antanut aurinkoa, tuulta, sadetta ja myrskyä. Nyt juuri on lehtien haravoimisen aika – ja aika sytyttää kynttilä illan hämärään.