Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.