Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.
Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.
Tuostapa tuli mieleeni, kun muutama vuosi sitten sain kutsun lapsuus- ja nuoruusajan seurakunnalta 50 vuotta sitten rippikoulun käyneiden juhlaan. Silloin pappina olleet eivät toki enää olleet paikalla, mutta oli mukava nähdä ihmisiä joita en ollut tavannut sen jälkeen kun rippikoulu päättyi. Kummasti olivat vanhentuneet.
Kommentin jätti seita · keskiviikkona 16. kesäkuuta @ 10:21
Jotenkin mukava kuitenkin, että tunnistaa ne harmaantuneet ja valkotukkaisetkin. Eikö vain?
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 16. kesäkuuta @ 21:15