Kahdeksankymppisensä jo ohittanut ystävä soittaa. Hän kertoi kaatuneensa kotonaan ja saaneensa apua, kun ulottui puhelimeensa, vaikkei itse päässyt ylös. Hänellä sattuu olemaan nuorempi ystäväpariskunta, joka soittaa ja kyselee tarvitaanko apua. Kaikilla iäkkäillä ei ole omaa perhettä tai sukulaisia lähimain. Miten he…

Katolisissa kirkoissa on kuvattu Kristuksen kärsimystä kuvasarjalla Ristin tie. Kussakin kuvassa on kärsimystien eri vaiheita. ”Kristus kaatuu ensimmäisen kerran”. Ristiä kantavan voimat hiipuvat. Kuinka monta kertaa hän kaatuukaan, ennen kuin kärsimystie on kuljettu loppuun? Missä ovat avuliaat Simon Kyreneläiset tänä aikana? Ajattelin tätä voimallista kertomusta myöhemmin, kun kyykittyäni liian kauan kevätkukkia kuvaamassa pihalla yritin turhaan nousta siitä ylös ja lopulta kaaduin pitkin pituuttani ja löin pääni maahan. Toinen kuuli ja tuli auttamaan. Ei se kaatuminen sinänsä, vaan se sielun syvyyksiä koskettava kokemus, kun omat voimat eivät enää riitä siihen, mihin ovat ennen riittäneet. Olen siis sen tien alussa, jossa voi kaatua yllättäen eikä pääse omin voimin ylös. Se on syventävä vaihe nöyryyteen suostumisen tiellä.

Tämän aamun radiokirkosta jäi soimaan mieleen vanha, lapsuudesta tuttu hengellinen laulu Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain, en mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain. Sen päättää säe: Kotipolku on armon tie.