Olen seurannut kahta erilaista, kiehtovaa kasvutarinaa. Nelonen on esittänyt uusintana Pientä Runotyttöä ja Yle-Teema kaksiosaisena saksalaista elokuvaa Kätketyt sanat.

Montgomeryn Runotyttö-kirjat olivat merkittävimpiä varhaisia lukuelämyksiäni. Emilian tarina sijoittui tyystin toisenlaiseen ympäristöön ja eri vuosikymmenille kuin oma lapsuuteni, niinpä siinä oli romanttista hohdetta. Television kanadalaissarjan Emily, Martha MacIsaac on tuntunut juuri oikealta rooliinsa. Romaanien runsaasta materiaalista sarjaan on poimittu draamallisesti herkullisimmat tapahtumat. Emilyn ohella upeaa roolityötä ovat tehneet Susan Clark Elisabet-tätinä ja Sheila McCarthy Laura-tätinä. Sen sijaan elokuvan Jimmy-serkku on ollut minusta erilainen kuin kirjan luoma mielikuva.

Hildegardin tarina taas on tuntunut arkisemmalta ja siten tutummalta. Päähenkilön lapsuutta sodanjälkeisessä ajassa leimaa köyhyys. Vaikka tarinan Hildegard elää toisessa kulttuurissa ja hyvinkin erilaisessa perheessä, samana vuonna syntyneen tytön tarina koskettaa. On tuntunut ahdistavalta katsella Hildegardin kohtelua kotonaan. Mietin hänen vanhempiensa käsittämätöntä julmuutta ja kyvyttömyyttä ymmärtää erilaista lasta. Kovaehtoisen elämän ja sodan traumatisoima isä näyttäytyy suorastaan hirviömäisenä. Elokuvassa Hildegardin isoisä toimii lempeänä vastavoimana. Se kertoo kauniisti, miten elintärkeä lapsen kasvulle on yksikin ymmärtävä aikuinen.

Erilaisen, lahjakkaan ja kaltoinkohdellun lapsen tarina on elokuvien ja romaanien lempiaiheita. Mitenpä tavallisen onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta suurta draamaa saisi. Jokaisen lapsen kasvuvaiheisiin sisältyy jokin määrä koettua epäoikeudenmukaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisten taholta sekä vertaisryhmän nokkimista. Parhaimmillaan koettu toimii kuitenkin mahdollisuutena kehittää elämän vaatimia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja.

Tarinat yhdistävät sukupolvien naisia; äideissä ja mummoissa ovat tallella menneiden tyttöaikojen kokemukset.

?