Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.

Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa soljuvina ilmiöinä.

Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.

Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.

Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää. Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin yllätyksin.