Päivät humahtelevat horisonttiin. Talventulon toiveet valuvat ikkunalasia suurina pisaroina. Pilvet makaavat taas auringon ja maan välissä tiheänä, harmaana peittona. Jossain niiden yläpuolella avaruus hehkuu sinisenä, täällä alhaalla maisema on yhtä loputonta hämärää. Helmikuu on jo puolivälissä, lunta on satanut kourallinen pari kertaa tänä vuonna ja saman tien sulanut pois. En tiennyt, että talvea voi ikävöidä näin syvästi.

Eilen vietimme päivän Pikkufriidun kanssa. Hänellä on kävely ja juoksu hallussa, on määrätietoinen ja osaa ilmaista itseään monin tavoin. Esipuhetta riittää ja ilmeistä hänen mielialojaan voi lukea, mutta ymmärrettäviä sanoja on vasta yksi, ’äiti’. Iltapäivällä kuuntelimme puistotiellä sillan alla kaikua ja yhtäkkiä hän toisti ihan selvästi ja monta kertaa ’kukkuu’. Kävimme joen rannassa ihmettelemässä vuolaana virtaavan veden pyörteitä. Matka jatkui ja vilkutimme joelle hyvästit. ’Hei hei’, sanoi Pikkufriidu ihan selkeästi ja toisteli oppimaansa sanaparia pitkin matkaa. Ihanaa saada olla pienten ihmeiden äärellä.