Huhtikuu on näyttänyt pääsiäisen mentyä kaikkien aikojen aikaisimman kevään parhaat puolet, ne aurinkoiset. Mikäpä on valohuumaisia kevätpäiviä omaan tahtiin ilolla elää. Pihan krookukset ovat nousseet nuppu-uniltaan, avanneet kukkansa apposen auki. Sinivuokotkin jo silmäilevät lempeästi pihassa vierailevia lintuja, mutta vuokkojen lehtiryppäät näyttävät talven jäljiltä rupsahtaneilta. Keväästä hurmaantuneet lintuset ovat pesätouhujensa välillä käyneet moneen kertaan päivässä moikkaamassa: talitiaispari, sinitiaiset, mustarastas rouvineen, vihervarpuspari ja eräänä aamuna solakka tummankirjava, rastaita pienempi, mutta tiaisia kookkaampi pariskunta. Arvelin niitä kottaraisiksi. Kävivät pihatammen oksalla esittäytymässä.

Huomaan lintujen kevätlaulujen käyneen vaimeammaksi. Se tuntuu haikealta, kun osaan yhdistää tuon viime vuosien ilmiön kohdallani ihmisen ikäkertoimen vaikutuksena kuuloaistin taajuuksiin. Eniten pelkään, että kadotan hiljalleen tuulen laulun ja sadepisaroiden ropinat lehvistössä. Viime syksynä ne olivat vielä tallella. Musiikkia voi onneksi kuunnella kotilaitteilta kuulokkeilla vielä pitkään. Monta on surua vanhenemisen ankaralla ja lempeällä polulla. Monta on surua, jos kohta niiden seassa kimaltelevat yksinkertaisen onnen pisarat.