Joskus viime vuosisadalla, kun televisio oli vasta keksitty, mutta ei vielä kaikkien kotona, jännitettiin veljen kanssa radiosta talvisaikaan kansainvälisiä hiihtokilpailuja Lahdesta. Kaikki silloiset huippunimet tulivat tutuiksi. Oma hiihtokokemus supistui neljän vuoden ajan talvisiin koulumatkoihin (kolme kilometriä suuntaansa). Oppikoulussa tulivat vastaan luokkien väliset hiihtokilpailut. En muista kilpaladun pituutta, arvelen, että kyse oli muutamasta kilometristä. Parhaimmillani sijoituin oman luokan tytöistä neljänneksi. Inhosin kilpahiihtoa, voitto ei inspiroinut, mutta pakko oli yrittää, koska halusin kelvollisen liikuntanumeron.

Eilisiltana seurasimme innokkaasti leijonajoukkueen pronssiottelua Slovakiaa vastaan. Kerrankin osasivat hymyillä ja iloita mitalivoitosta, mitä ei aina ole tapahtunut. Tänään seurailimme olympiakisojen naisten 50 kilometrin kisaa. Onhan se tunnetusti matka, joka vie osallistujista monet fyysisesti hämärän rajamaille ja tulokseensa pettyneet romahduksen partaalle. Voittaja hiihteli tänään ylhäisessä yksinäisyydessään hymyillen maaliin. Takavuosien mitalihiihtäjämme hoiperteli loppumatkan ja romahti maaliviivan yli uransa viimeisessä kilpailussa, jossa hänen ei olisi tarvinnut edes olla enää mukana. Tuntui pahalta seurata kotikatsomossakin.

Kohta juhlitaan olympiakisojen päättymistä ja lasketaan viiden maanosan symbolinen kisalippu. Italia jää maksamaan yllättänyttä kisalaskua, urheilijat, toimitsijat ja toimittajat, kisaselostajat, asiantuntijat, kunniavieraat, tuomarit ja yleisö palaavat kotiinsa. Huomenna tv-katsojat palaavat arkeensa ja koululaiset kouluihinsa. Sesonkifiesta on päättynyt.